Vallankumous Venäjällä

Kirja-arvostelu: Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Revolutionary Russia, 1891-1991 2014), Orlando Figes, suomentanut Kalevi Suomela

Orlando Figes on Lontoon yliopiston Birbeck Collegen historian professori.  Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 on ytimekäs katsaus Venäjän bolsevistiseen vallankumoukseen, aloittaen sen juurista Venäjän keisarikunnassa, käsittäen Vladimir Leninin johdolla toteutettuun lokakuun vallankumoukseen, sen jatkosta Josif Stalinin verisissä käsissä aina sen loppuun Mihail Gorbatshovin kauteen. Figes esittää hyvin vallankumouksen rakenteet, sosiaalisen taustan ja sitä johtaneet miehet. Figesin päätyö on teos A People's Tragedy - The Russian Revolution 1891-1924, jota hän on hyödyntänyt tässä vallankumouksen laajemman historian yleisesityksessä.

Vallankumouksen tausta

Figes tuntee alansa ja teos alkaa vuoden 1891 Venäjällä koetusta nälänhädästä, joka paljastaa tsaarin hallituksen kyvyttömyyden ja aloittaa uuden kauden poliittisessa aktiivisuudessa. Figes esittelee lukijalle sen maaperän, josta bolsevikkien verinen vallankumous lopulta tulisi kukistamaan. Venäjän keisarikunta oli äärimmäisen yhteiskunnallisen epätasa-arvon maa, jossa maaorjuuden poistamisesta huolimatta maanomistusluokka eli ylellisesti, kun talonpojat tarpoivat köyhinä turpeessa. Venäjän yhteiskunta oli myös erittäin väkivaltainen, niin yhteiskuntaluokkien välisissä suhteissa, kun jopa yksilösuhteissa. Joukkotappelut ja perheväkivalta olivat yleistä alempien kansanosien keskuudessa.

Venäjän viimeinen keisari Nikolai II, joka perheineen tapettiin bolsevikkien toimesta 1918

Venäjä oli kuitenkin muutoksessa. Maa teollistui, mikä toi köyhää väkeä maaseudulta kaupunkeihin. Lukutaito nousi köyhemmänkin väestön parissa. Maaseudulla talonpojat halusivat saada maata rikkailta. Nämä loivat tilaisuuden työväestön poliittiselle aktivoitumiselle. 

Keisari Nikolai II ei ollut valmis parlamentaarisiin poliittisiin uudistuksiin kuin pakon edessä vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä, mutta lipesi näistäkin myönnytyksistä, kun tilaisuus tuli. Nikolai II tai hänen ministerinsä eivät kuitenkaan onnistuneet johtamaan maata tai uudistamaan sitä. Lopulta 1914 Venäjä lähti mukaan ensimmäiseen maailmansotaan, jota keisarikunta ei tulisi kestämään.

Lokakuun vallankumous Leninin johdolla

Alkuvuonna 1917 helmikuun vallankumouksen myötä keisari Nikolai II luopui kruunusta ja tsaarinvalta kaatui. Valtaan tuli liberaalin väliaikaishallituksen ja Pietarin työläisneuvoston kaksoishallinto. Liberaalit ja muut sosialistit olivat jatkamassa sotaa, ilman menestystä. Mutta bolsevikit lupasivat kansalle rauhaa ja nousivat erityisesti työläisten ja sotilaiden suosioon, joiden avulla he lopulta kaappasivat vallan.

Lenin palasi keväällä 1917 Venäjälle ja hänen vaatimuksestaan bolsevikit lopulta toteuttivat vallankumoukset, eivätkä ryhtyneet koalitiohallintoon muiden sosialistien kanssa. Hallitsevan persoonan omaava Lenin dominoi bolsevikkeja, vaikka puolueen johto oli hänen aikanaan vielä kollektiivinen. Kun bolsevikit kaappasivat vallan lokakuun vallankumouksessa, ottivat he haltuun johtavat neuvostot Pietarissa ja Moskovassa ja lopulta muualla maassa ja hallitsivat yksin. He myös lopettivat demokraattisesti valitun Venäjän perustuslaillisen kokouksen alkuunsa.

Vladimir Lenin johti bolsevikkien vallankumousta

Bolsevikit joutuivat hyväksymään katkeran rauhan Saksan kanssa ja taistelemaan vallastaan Venäjän sisällissodassa. Kuitenkin bolsevikit pystyivät kukistamaan hajanaiset ja paluuta menneisyyteen haikailevat valkoiset, vaikka heitä tukivat länsivallat. Valkoiset eivät olleet valmiita laajaan maareformiin, mikä vei heiltä talonpoikien tuen. Bolsevikitkaan eivät talonpojista pitäneet, puolue suosi kaupunkien työväestöä vallankumouksen moottorina. Silti talonpojat suosivat bolsevikkeja, jotka antoivat heidän viedä rikkaiden maat.

Figes selostaa, miten bolsevikkien avain voittoon oli heidän kykynsä innostamaan omat uhrauksiin vallankumouksen puolesta. Vallankumouksen ensimmäisen sukupolven ominaisuus oli heidän omistautumisensa vallankumouksen asialle.

Vallankumous Venäjällä ei tuonut toivottua maailmanvallankumousta teollistuneissa länsimaissa, mikä olisi ollut Marxin teorioiden mukaan välttämätöntä. Sen sijaan Lenin tyytyi rakentamaan kommunistista utopiaa Venäjällä, josta tuli nyt Neuvostoliitto. 1920-luvulla Neuvostoliitossa harjoitettiin ns. uutta talouspolitiikkaa eli NEP-politiikkaa, jossa teollisuus oli valtion hallussa, mutta talonpojilla oli mahdollisuus myydä viljaansa ja ostaa kulutustavaroita markkinatalouden mekanismein.

Leninin valtakausi oli verinen. Hänen aikanaan aloitettiin luokkavihollisten tuhoaminen, perustettiin salainen poliisi Tsheka ja perustettiin ensimmäiset vankileirit. Näin hän loi pohjan Stalinin kauden julmuuksille. Stalin oli tärkeä Leninin alainen, joka 1920-luvun alussa loi pohjan omalle vallalleen puolueessa. Ennen kuolemaansa 1924 Lenin kääntyi Stalinia vastaan, mutta Stalin piti pintansa. Leninin henkilökultti aloitettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen Stalinin toimesta. Lenin ei koskaan tapattanut toisia bolsevikkeja sisäisten riitojen takia kuten Stalin. Stalinin valtakausi tulisi muuttamaan vallankumouksen luonnetta.

Stalinin Neuvostoliitto

1920-luvun aikana Stalin varmisti yksinvaltansa kommunistisessa puolueessa ja savusti pahimmat vastustajansa pois vallasta. Figes kuvailee kirjassa, miten Stalin jatkoi, mutta myös muutti olennaisesti Leninin vallankumouksen perintöä.

Vallan saatuaan Stalin päätti luopua NEP-politiikasta ja ryhtyä uudistamaan Neuvostoliittoa viisivuotissuunnitelmien avulla. Tällöin aloitettiin maatalouden pakkokollektivisointi, jossa talonpojilta vietiin heidät maansa ja perinteiset kyläyhteisöt hajotettiin, kun maaseudun väestö pakotettiin kollektiiveihin.

Tämä johti maaseudulla suureen kriisin, kun talonpojat vastustivat pakkokollektivisointia. Figes luonnehtii pakkokollektivisointia "yhteiskunnalliseksi holokaustiksi". Miljoonia ihmisiä eri puolilla Neuvostoliittoa kuoli pakkokollektivisoinnin väkivaltaan ja nälänhätään. Pakkokollektivisoinnin nälänhätä tunnetaan Ukrainassa Holodomorina ja ukrainalaisiin kohdistuneena kansanmurhana. Figesin mukaan Stalin koki suurta epäluuloa ukrainalaisia kohtaan, eikö hallinto juuri auttanut nälänhädästä kärsiviä, mutta Figesin mukaan ei ole löytynyt todisteita, että kansanmurha olisi hallituksen selkeä tavoite. Figes muistuttaa, että muualla Neuvostoliitossa kärsittiin myös nälänhädästä ja pakkokollektivisoinnista, ja Kazakstanissa kärsittiin yhtä lailla paljon. 

Stalinin kaudella luotiin pahamaineinen Gulag-vankileirien saaristo, jonne lähettiin neuvostohallituksen ja Stalinin vastustajat, monesti ilman syytä. Gulagit tarjosivat halpaa työvoimaa Neuvostoliiton syrjässä sijaitsevien arvokkaiden raaka-aineiden hyödyntämiseen.

1930-luvulla Stalin saavutti ehdottoman yksinvaltiuden ja Stalinin henkilökultti nousi uusiin ulottuvuuksiin. 1930-lukua väritti Stalinin vainoharhoista lähtevät vainot, jotka laukaisi hänen vaimonsa itsemurha. 1930-luvulla Stalin puhdisti puolueen vanhasta vallankumouksesta toteuttaneesta väestä ja nosti omia nuorempia tukijoita valtaan. Stalinin epäluulo ylsi asevoimiin, ja Stalin tapatti merkittävän määrän Puna-armeijan johtavaa upseeristoa.

Stalin loi itselleen henkilökultin neuvostopropagandan avulla

Stalinin viisivuotissuunnitelmat teollistivat Neuvostoliiton ja kun vallankumous oli vakiinnuttanut itsensä, sen luonne alkoi muuttua. Stalinin hallinto alkoi suosia perinteisiä perhearvoja, kun aikaisemmin kommunistit olivat ajaneet edistyksellistä seksuaalipolitiikkaa. Kun maa teollistui, se alkoi lupailemaan huomista, joka olisi täynnä ylellisiä kulutustavaroita neuvostokansalaisille. Stalinin tukeva neuvostobyrokratia alkoi keskiluokkaistumaan.

Stalinin valtakauden määrittäväksi tekijäksi tuli toinen maailmansota. Saksan hyökkäys 1941 oli Neuvostoliitolle aluksi täysi katastrofi, koska puna-armeija oli kärsinyt Stalinin puhdistuksista ja Stalin oli ollut välittämättä tiedustelutiedosta, joka ennakoi Saksan hyökkäyksen. Neuvostoliittolaiset kestivät Saksan heitä vastaan suunnatun tuhoamissodan sinnikkäästi ja äärimmäisten suurten uhrausten avulla. Nuorille neuvostoliittolaisille tämä oli heidän vallankumouksensa, mahdollisuus uhrautua aatteen ja isänmaan puolesta. Stalinin hallinto omaksui myös kansallismielisiä symboleita innostaakseen ihmisiä sotaponnisteluihin ja salli ortodoksiselle kirkolle enemmän vapautta vastineeksi tuesta sodalle. Kommunistinen komentotalous pystyi organisoimaan tehokkaan sotatalouden Siperiaan ja lopulta Neuvostoliitto voitti sodan yhdessä länsivaltojen kanssa ja miehitti Itä-Euroopan.

Stalin ja Neuvostoliitto valtansa huipulla Jaltan konferensissa 1945

Näin Stalinista oli tullut kommunistisen supervallan johtaja. Saksan kukistuttua länsi ja Neuvostoliitto ajautuivat riitoihin aloittaen näin kylmän sodan. Stalin kuoli 1953. Figesin käsittely Stalinista on hyvin kriittinen ja hän tuo esille monesti, että Stalinin hallinnon suuret savutukset tulivat aina suuren ihmisuhrin kanssa. Stalinin vainot tekivät neuvostojärjestelmästä jopa bolsevikkeja kohtaan epäoikeudenmukaisen tappokoneen, joka lopulta vei Neuvostoliitolta moraalisen pohjan.

Vallankumous ei toipunut koskaan Stalinista

Figes käsittelee Stalinin kuoleman jälkeisiä aikoja huomattavasti pintapuolisemmin kuin aiempaa vallankumouksen historiaa. Tämä pitää teoksen suhteellisen lyhyenä huomioiden laajan aiheen ja on siten ymmärrettävä aiheenrajaus. Jos lukija on kiinnostunut yksityiskohtaisemmasta historiasta kylmän sodan Neuvostoliitosta, niin tämä ei ole oikea kirja. Figes kuitenkin yhdistää Neuvostoliiton lopun bolsevikkien vallankumouksen tarinaan.

Stalinin kuoleman jälkeen hallinnon julmimman väkivallan muodoista luovutaan ja suuri joukko ihmisiä vapautetaan gulageista. Neuvostoliitto pysyy yksipuoluejärjestelmänä, mutta 1930-luvun massamurhiin ja gulageihin maa ei tulisi enää palamaan. Stalinin kuoleman jälkeisen valtakamppailun voittaa lopulta Nikita Hrutshtshov ja hävinnyt Lavrenti Berija teloitetaan. Hrutshtshov paljastaa 1956 puoluekokouksessa suljetulle yleisölle osan Stalinin julmuuksista ja Stalinin henkilökultti puretaan Neuvostoliitossa ja sen valtapiirissä.

Hrutshtshov ja muut johtavat bolsevikit olivat tietysti olleet mukana Stalinin järjestelmässä, joten siinä mielessä destalinisointiohjelma ei ollut kuin puolittainen, vaikka massamurhaaminen loppui. Muisto Stalinin vainoista jäi elämään vuosikymmeniksi, mikä Figesin mukaan tukahdutti oppositiota, vaikka pahamaineinen KGB oli tässä vaiheessa paljon heikompi ja vähämiehisempi. Itä-Saksassa turvallisuusviranomaisilla oli kymmenen kertaa enemmän väkeä käytössään suhteessa väkilukuun kuin Neuvostoliitossa.

Hrutshtshovin kauden alussa Neuvostoliitto nautti vahvasta talouskasvussa ja Hrutshtshov lupasi, että Neuvostoliitto ohittaisi taloudessa Yhdysvallat ja ihmisten elintaso nousisi. Hrutshtshovin epävakaa politiikka johti vallan viemiseen häneltä Leonid Brezhnevin johtaman klikin toimesta. Brezhnevin kaudella kommunistinen puolue palasi kollektiiviseen johtamiseen ja pyrki ylläpitämään Status Quota, eikä lähtenyt uudistamaan suunnitelmataloutta.

Leonid Brezhnevin valtakausi tunnetaan lännessä Neuvostoliiton pysähtyneisyyden aikana

1980-luvulle tultaessa Neuvostoliiton talouskehitys oli melkein pysähtynyt, ja ihmisten elämänlaatu romahti näköalattomuuteen ja alkoholismiin. Vallankumouksesta oli kulunut kauan, eikä neuvostojärjestelmä tuntunut pystyvän toteuttamaan lupauksiaan. 1985 valtaan nousi uuden sukupolven Mihail Gorbatshov, joka halusi uudistaa Neuvostoliiton taloutta ja poliittista järjestelmää kunnianhimoisesti.

Epäonnekseen Gorbatshovin samanaikaiset uudistukset taloudessa ja politiikassa tuhosivat neuvostojärjestelmän uskottavuuden. Neuvostotaloudessa aloitettiin markkinamyönteiset uudistukset, mutta kun tässä vaikeassa siirtymäkohdassa poliittinen avoimuus toi tietoon neuvostohallinnon ongelmat ja nosti kansallismielisiä liikeitä neuvostotasavalloissa. Ihmisiltä meni usko järjestelmään ja Gorbatshov itse luopui leninistisistään ihanteistaan ja kehittyi sosiaalidemokraatiksi. Neuvostoliiton kommunistinen puolue hajosi sisäisesti kovan linjan bolsevikkeihin ja demokratian kannattajiin. Viimeinen niitti Neuvostoliitolle oli vanhoillisten vallankaappausyritys 1991, jonka myötä Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan neuvostotasavallat irtaantuivat Neuvostoliitosta. Joulupäivänä 1991 Mihail Gorbatshov luopui presidentinvirastaan ja punainen lippu laskettiin alas Kremlistä tietäen loppua vallankumoukselle.

Viimeinen bolsevikki Mihail Gorbatshov

Figes antaa arvoa Gorbatshoville siitä, että Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui suhteellisen verettömästi ja Gorbatshov lopulta yritti luoda uuden demokraattisen järjestelmän, vaikka epäonnistuikin siinä.

Vallankumouksen perintö ja Venäjä

Kirjan lopussa Figes pohtii Neuvostoliiton perintöä osana nykyisen Venäjän identiteettiä. Figes muistuttaa, että bolsevikit olivat vallassa yli 70 vuotta, joiden aikana ihmiset kasvoivat ja elivät järjestelmän sisällä. Vaikka kommunistinen aate menetti uskottavuutensa, niin venäläisille Neuvostoliitto oli heidän maansa, eikä edes tieto sen julmuuksista Stalinin aikana ole saanut heitä suhtautumaan kielteisesti tähän perintöön. Tämä kaikki näkyy nykyäänkin Vladimir Putinin politiikassa. Putin ja hänen lähipiirinsä ovat itsekin Neuvostoliiton kasvatteja.

Figesin teos on mainio katsaus Venäjän vallankumouksen historiaan ja jos haluaa lukea yhden kirjan Neuvostoliiton historiasta, niin Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 olisi hyvä valinta.