Kirja-arvostelu: Timo Soini populismin poluilla

 

Timo Soini populismin poluilla, Aarni Virtanen, Art House 2021

FT Aarni Virtanen, joka on aiemmin kirjoittanut elämänkerran Veikko Vennamosta, on kirjoittanut elämänkerran suomalaisen politiikan 2010-luvun yhdestä suurimmista nimistä, eli Timo Soinista.

(Tässä kohtaa syytä kertoa, että itse olen aina äänestänyt perussuomalaisia 2011 eduskuntavaaleista lähtien, lukuunottamatta 2012 presidentinvaaleja, ja ollut puolueen jäsen vuodesta 2012, jolloin Soini on ollut minua hyväksymässä puolueeseen. Olen myös ollut aktiivisesti mukana puolueen toiminnassa, mukaan lukien kuuluisat Turun (2015) ja Jyväskylän (2017) puoluekokouksissa.)

Soinin tarina on jopa politiikan mittapuulla melkoinen. Hän perusti puolueen, joka pitkän taipaleen jälkeen nousi suurten puolueiden joukkoon, pääsi ulkoministeriksi, mutta lähti omasta puolueestaan ja lopetti uransa vanha suursuosio muistona.

Soinin uran alku SMP:ssä ja perussuomalaisissa

Virtanen lähtee käymään soinin tarinaa kronologisesti. Ensin käydään läpi Soinin varhaista uraa Suomen maaseudun puolueen riveissä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. 80-luvulla Sonista tuli Smp:n perustajan Veikko Vennamon oppipoika ja tätä suhdetta Soini on korostanut erityisesti myöhempinä vuosikymmeninä. 

Soini ei noussut vielä kansanedustajaksi tai nimeksi valtakunnen politiikassa SMP-aikoina, sillä vaikka Soini eteni Smp:ssä varapuheenjohtajaksi ja puoluesihteeriksi, niin 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa hallitustaival ja sisäiset ristiriidat tuhosivat puolueen ja SMP ajautui konkurssiin 1995, kun ainoastaan Raimo Vistbacka pääsi puolueen riveistä läpi eduskuntavaaleissa. 

SMP:n riveissä Soinin oma suomalaiskansallinen populismi yhdistettynä roomalaiskatoliseen arvokonservatismiin oli ehkä luontevimmissa paikassa. Tuntuu, että aatteellisesti Soini ei koskaan täysin kasvanut pois 80-luvun Suomesta ja SMP:stä. Virtanen ei näin suoraan kirjoita, mutta teoksen toistuva teema on Soinin oman vakaumuksen yhteentörmäys Jussi Halla-ahon edustamaan maahanmuuttokriittisyyteen. 

Kun SMP 1995 ajautui konkurssiin, niin Timo Soini, Raimo Vistbacka yhdessä kahden muun SMP-aktiivin kanssa perustivat perussuomalaiset. Virtanen käy läpi Soinin uraa eduskunnan pienimmän puolueen toimijana. Perussuomalaiset eivät aloittaneet täysin tyhjästä, heillä oli Vistbacka eduskunnassa ja kourallinen SMP-aktiiveja siirtyneenä uuteen puolueeseen. Silti Perussuomalaisten alkutaival ei ollut herkkua. Kannatus oli prosentin luokkaa, eikä valoa tunnelin päässä löytynyt.

1997 Soinista tuli perussuomalaisten puheenjohtaja, kun hän kysyi Vistbackaa luopumaan puheenjohtajan paikasta, jolloin Vistbackalle jäisi enemmän aikaa eduskuntatyöhön. Soinin puheenjohtajauran alku oli raskasta työtä. 1998 kuntavaaleissa ja 1999 eduskuntavaaleissa mainittavaa menestystä ei tullut. Virtasen kirjassa tulee ilmi, että silti Soini ja Vistbacka uurastivat ahkerasti toivoen parempaa huomista.

Virtasen esitys perussuomalaisten alkuajoista ei ole varsinaisesti paljasta uutta, mutta hän on haastatellut kirjaansa vanhoja puolueaktiiveja ja tutustunut lähteisiin, että esitys on luultavasti varsin todenmukainen.

Soinin ja Perussuomalaisten käänne: maahanmuuttokriittisyys otetaan mukaan

Vuonna 2000 Soini oli johtanut muutaman vuoden perussuomalaisia ilman suurta menestystä. Näihin aikoihin Soini alkoi pohdiskelemaan, tarvittaisiinko Suomeen Norjan ja Itävallan mallin mukaista oikeistopopulistista puoluetta. Suomeen edistyspuoluetta ei tullut, mutta vuoden 2003 eduskuntavaaleihin perussuomalaisten listalla oli Tony Halme, joka kovalla kielen käytöllä ja maahanmuuttokritiikillä keräsi näkyvyyttä ja ääniä. Halme nousi Helsingissä eduskuntaan, kuten myös Timo Soini Uudellamaalla. On spekuloitu, nostiko Halme myös Soinia riittävästi, että Halmeen avulla Soini sai vihdoin kansanedustajan paikan.

Halmeen oma poliittinen ura jäi yhteen vaalikauteen, mutta perussuomalaisiin alkoi liittyä mukaan maahanmuuttokriittisiä henkilöitä. 2007 eduskuntavaaleissa ehdolla olivat mm. Jussi Halla-aho ja Suomen sisun perustajiin kuulunut Teemu Lahtinen. Näistä ajoista juontuu Soinin ja Halla-ahon sekä heidän aatteidensa välinen ristiriita, joka lopulta johti perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamiseen Jyväskylän 2017 puoluekokouksen jälkimainingeissa.

Jussi Halla-aho

Virtanen ei ole saanut kaivettua kirjaansa kaikkia yksityiskohtia, miten maahanmuuttokriittisten mukaanottaminen perussuomalaisiin tapahtui. Tämä on ehkä elämänkerran suurin puute, kun niin paljon pyörii juuri tämän jännitteen ympärillä.

Ylipäätään Virtanen pyrkii kuvaamaan sekä Soinia, Halla-ahoa ja perussuomalaisia neutraaliksi. Virtanen tukeutuu paljon medialähteisiin ja asiantuntijanäkemyksiin. Tämä toimii yleisesti, ja Virtanen pitää huolen, että päästää ääneen erilaisia näkemyksiä. Lukijalle jää tehtäväksi tehdä omia johtopäätöksiä. Kun aihe on niin tuore ja kiistanlainen, niin tämä lienee oikea ratkaisu.

Perussuomalaisten nousu Soinin johdolla (2006-2015)

Virtanen jatkaa kronologista etenemistään ja käy läpi Soinin ja perussuomalaisten nousun eduskunnan pienimmästä puolueesta hallituspuolueeksi ja Sonin ulkoministerisalkkuun.

Virtasen esitys pysyy asiallisena ja on hyvää kertausta Suomen lähihistoriasta. Perussuomalaisten nousu on kuitenkin ainutkertainen Suomen 2000-luvun politiikassa.

Soini jatkaa yhä perussuomalaisten kasvoina ja puolueen kannatuksen nousu on vielä tässä vaiheessa voimakkaasti sidottu puheenjohtajaansa. Virtanen analysoikin puolueen kannatuksen kasvua ja myös halla-aholaisen maahanmuuttokriittisyyden osuutta siinä. Virtasen tulkinta on, että maahanmuuttokriittisyyden osuus perussuomalaisten kannatuksessa kasvaa pikkuhiljaa, mutta ei ole vielä ratkaiseva 2011 vaaleissa. Virtasen tulkinta myös on, että 2015 vaaleissa perussuomalaisten vaalitulos oli yhä riippuvainen Soinin ahkerasta edustustyötä puheenjohtaja.

Silti Halla-ahon henkilökohtainen suosio ja maahanmuuttokriittisyyden merkitys kasvaa taustalla, eikä Soini välttämättä ymäärtänyt tätä ilmiötä. Soinin ja Halla-ahon välejä koettelivat Halla-ahon eurovaaliehdokkuus 2009 vaaleissa ja kiista Halla-ahon seuraajasta eduskunnan hallintovaliokunnan johdossa vuonna 2012, kun hän joutui eroamaan paikalta arvosteltuaan saamaansa tuomiotaan korkeimmalta oikeudelta. Halla-aho ilmeisesti koki, että hän sopi Soinin kanssa, että maahanmuuttokriittinen Juho Eerola saisi pestin, mutta perussuomalaisten eduskuntaryhmä äänesti tehtävään Pirkko Mattilan. Tämä johti Soinin ja Halla-ahon välirikkoon. Halla-aho oli ehdolla 2014 eurovaaleissa ja tuli valituksi hyvällä äänimäärällä, joka osoitti Halla-ahon 

Halla-ahosta puheenjohtaja ja Soini lähtee perussuomalaisista

Perussuomalaisten meni mukaan Juha Sipilän hallitukseen. Soinia on paljon syytetty, että hän vei perussuomalaisten hallitukseen, koska hän halusi ministeriksi ja valitsi vielä itselleen ulkoministerin salkun valtiovarainministerin salun sijasta omien mieltymyksen, eikä puolueen edun perusteella. Virtanen esittää myös vaihtoehtoisen tulkinnan, että Soini koki, että jos perussuomalaiset ei koskaan mene hallitukseen, niin se ei ole uskottava puolue. Suomen poliittisessa järjestelmässä valtaa käytetään hallituksissa. 

Perussuomalaisten kannatus kuitenkin suli hallituksessa puoleen nopeasti. Perussuomalaiset joutui tukemaan Kreikan eurotukipakettia, katsomaan, kun maahan  tuli 32 000 turvapaikanhakijaa vuoden 2015 aikana ja hyväksymään Sipilän oikeistolaisen työmarkkinapolitiikan. Ensimmäiset näkyvät säröt tulivat esiin Turun 2015 puoluekokouksessa, kun Jussi Halla-aho sai Soinia kovemmat aplodit ja Sebastian Tynkkynen valittiin 3. varapuheenjohtajaksi näpäytyksenä Soinille.

Tyytymättömyys puolueen sisällä jatkui ja lopulta Halla-aho ilmaisi halukkuuden lähteä ehdolle puheenjohtajaksi 2017 puoluekokouksessa. Soini ei joko jaksanut jaksaa puheenjohtajana tai uskaltanut mittauttaa kannatustaan Halla-ahoa vastaan. Hänen sijastaan puolue-eliitti tuki Sampo Terhoa, joka puolusti perussuomalaisten harjoitettua hallituspolitiikkaa.

Jyväskylän puoluekokouksessa ja sen jälkitapahtumista tuli Soinin uraa määritteleviä tapahtumia. Halla-aho voitti puheenjohtajaäänestyksen. Varapuheenjohtajavaaleissa valituiksi tulivat maahanmuuttokriittiset ehdokkaat. Sen seurauksena hyvin todennäköisesti ennalta sovitun mukaisesti toteutettiin suunnitelma, jonka pohjalta parikymmentä perussuomalaisten kansanedustajaa perusti oman eduskuntaryhmän ja myöhemmin puolueen, joka mahdollisti Sipilän hallituksen jatkamisen ilman Halla-ahon perussuomalaisia. Timo Soini oli joukossa mukana, vaikka oli juuri ennen puoluekokousta kumonnut asiaa ennakoineen huhun, että se oli Juudas, joka meni ja hirtti itsensä, ei Soini.

Monen mielestä Soini jätti oman puolueensa pitääkseen ulkoministerinsalkkunsa. Virtanen nostaa esille myös sen, että Soini on aina pitänyt etäisyyttä Halla-ahon arvomaailmaan, erityisesti loikkauksen jälkeen, mutta myös sitä ennen. Tämä ei kuitenkaan anna kovin hyvää kuvaa Soinin moraallista. Soinin roomalaiskatolinen ihmisarvoa kunnioittava vakaus on varmasti aitoa. Mutta jos hän pitää todella halla-aholaista arvomaailmaa niin vastenmielisenä, niin miksi hän otti Halla-ahon mukaan perustamaansa perussuomalaisiin ja tarjosi hänelle väylän huipulle? 

Virtanen käy erilaisia teoreettisia näkökulmia Soinin suhtautumisesta Halla-ahoon. Halla-aho kaikesta huolimatta toi Soinin perussuomalaisille tärkeitä ääniä.

Kirjan loppupuolella käydään vielä läpi viime vaalikauden lopun tarina. Vaikeuksista huolimatta Halla-ahon perussuomalaiset ylsi kovaan tulokseen 2019 eduskuntavaaleissa, osoittaen näin vääriksi monet ennustukset, että halla-aholaiselle maahanmuuttokriittisyydelle ei riittäisi tarpeeksi kannatusta hyvään vaalitulokseen. Sen sijaan Soinin omista kansallispopulistisista ja arvokonservatiivisista ihanteista ammentava sininen tulevaisuus jäi ilman paikkoja eduskuntavaaleissa ja vaipui pois Suomen poliittiselta kartalla alle kaksivuotiaana täydellisenä epäonnistumisena.

Vaikka Soini ei ollut mukana Sinisen tulevaisuuden johdossa, osoitti Sinisen tulevaisuuden heikko menestys ja toisaalla perussuomalaisten hyvä menestys, että Soinin oma suosio ei enää määrittänyt perussuomalaisia. 

Virtanen käy läpi tämän moniulotteisen kehityksen kunnialla ja antaa taas tilaa erilaisille tulkinnoille. Kuitenkaan tämä tarina ei pääty Virtasen kirjassa Soinin kannalta kovin imartelevassa valossa. 2015-2019 vaalikauden tapahtumien valossa Soinin urasta jää hyvin aika ikävä kuva, kun Soini putoaa suosion huipulta politiikan alaviitteeksi ja perustamassaan puolueessa, perussuomalaisissa, jonka nosto oli Soinin elämäntyö, häntä pidetään luopiona.

Kirjan lopussa Virtanen vielä tekee teoreettisempaa analyysiä Soini uran eri ulottuvuuksista. Muuten ihan pätevää, mutta Virtasen osaaminen ulkopolitiikassa ei tunnu kovin syvälliseltä, (kirjassa Saksa on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa Britannian sijasta), ja analyysi Soini ulkoministerikaudesta jää pinnalliseksi. Samoin Soinin lyhyt ura europarlamentikkona Brysselissä 2009-2011.

Virtanen analysoi läpi kirjan Soinin populismia, jota Soini itsekin on pitänyt esillä koko uransa. Populismi oli Soinille tapa tehdä politiikkaa kansan puolesta eliittiä vastaan. Tarkempaa sisältöä soinin populismille ei oikein löydy. Kyse on enemmän mielenlaadusta.

Kirjassa tulee ilmi sekin, että Soinista kehittyi vuosien aikana mestarillinen esiintyjä ja plokissaan terävä kirjoitetun sanan käyttäjä. Molemmat taidot olivat tärkeitä matkalla poliittiselle huipulle.

Ylipäätään pidän Virtasen Soini elämänkertaa hyvänä esityksenä Timo Soinin poliittisesta urasta. Monia näkökulmia Soiniin nostetaan esille. Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet Suomen poliittisesta lähihistoriasta.