Venäjän sisällissota Antony Beevorin käsittelyssä

 

Kirja-arvostelu: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921) Antony Beevor, suomentanut Markku Päkkilä, WSOY 2022

Kuuluisan brittiläisen sotahistorioitsija Antony Beevorin tuorein teos käsittelee Venäjän vallankumousta ja sisällissotaa. Bolshevikkien Vladimir Leninin johdolla tekemä lokakuun vallankumous on kuuluisa, mutta sitä seurannut Venäjän sisällisota on jäänyt länsimaissa unohduksiin. Beevor tarjoaa kirjassaan yleisesityksen tästä konfliktissa, joka kesti useita vuosia laajalla alueella Euraasian mannerta ja joka vaati 12 miljoonan ihmisen hengen. 

Beevor aloittaa kirjansa esittelemällä Venäjän keisarikunnan heikkoutta 1900-luvun alussa ja tappioita 1. maailmansodassa. Tämä esitys on yksinkertaistettu alutus moniulotteisemmasta tilanteesta, sillä vaikka Venäjä koki pahoja tappioita maailmansodassa, se ei ollut romahtanut sotilaalisesti ennen helmikuun vallankumousta.

Beevor käy läpi vuoden 1917 molemmat vallankumoukset; helmikuun keisari Nikolai II:n vallastaluopumisen ja siitä seuranneen poliitikkojen väliaikaishallituksen ja Pietarin neuvoston kaksoisvallan ajan, vallankumouksen jälkeisiä poliittisia levottomuuksia ja lopulta bolshevikkien vallankaappauksen vanhaa aikaa lokakuussa 1917. Bolshevikit valtaanpäästyään hajottivat Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen tappaen Venäjän mahdollisen demokratisoitumisen alkuunsa.

Venäjän sisällisodan kuvaamisen ongelma on, että toisaalla bolshevikit kyllä muodostivat yhtenäisen osapuolen, punaiset, niin bolshevikkien vastustajat eivät olleet yhtenäinen joukko. "Valkoisiksi" kutsuttu osapuoli muodostui bolshevikkeja vastustavista tahoista, sisältäen liberaaleja, keskustalaisia ja jopa boslevikkeja vastustavia vasemmistolaisia. Valkoisten sotilaallisen ytimen muodostivat kuitenkin tsaarinarmeijan taantumukselliset upseerit ja kasakat. Lisäksi Venäjän sisällissotaan nivoutuu Suomen, Baltian maiden ja Puolan itsenäistymiseen liittyvät konfliktit, epäonnistuneet ukrainalaiset hankkeet itsenäistyä ja muiden vähemmistökansojen kapinat.

Beevorin mukaan voiton bolshevikeille ratkaisi, että heillä oli tukialueinaan yhteäinen alue Keski-Venäjällä sisältäen uusvanhan pääkaupungin Moskovan, Pietarin ja hyvät rautatieyhteydet. Valkoiset olivat taas maantieteellisesti hajallaan eri ilmansuunnissa Siperiaa myöten. Bolshevikit johtivat uutta neuvostovaltiotaan määrätietoisesti ja verisesti, käyttäen puhdistuksia ja poliittista terroria valtansa varmistamiseen. Valkoisten upseerien tavoite oli kääntäa kelloja taaksepäin, ja palata tsaarinaikaan, mitä vieraannutti Venäjän talonpoikavaltaista rahvaista. Valkoiset ja erityiset kasakat syylistyivät myös julmuuksiin ja ryöstelyyn.

Kartta Venäjän sisällissodan rintamalinjoista. Lähde: Wikipedia

Venäjän sisällisodassa oli paljon ulkopuolisia mukana. Maailmansodan voittaneet ympärysvallat eivät olleet kykeneviä täysimittaiseen interventioon bolshevikkeja vastaan, mutta Venäjällä oli valkoisten tukena silti brittiläisiä, ranskalaiasia, amerikkalaisia ja muita. Kauko-Idässä Japani lähetti joukkojaan varmistamaan etujaan. Ympärysvaltojen tarjoama materiaalinen tuki oli merkittävää valkoisille, ja erityisesti brittien laivasto, ilmavoimat ja panssariajoneuvot olivat huomattava voima sisällisodassa ja sen liitännäiskonflikteissa. Britteillä oli jopa laivasto-osasto Kaspianmerellä. Britannian sotaministerinä toimineella Winston Churchillillä oli tapansa mukaan suuria suunnitelmia bolshevikkivallan kaatamiseksi, joista ei tullut useimiten mitään. Mainittakoon, että valkoisten puolella Siperiassa taisteli tshekkiläisistä sotavangeista koottu legionaa ja punaisilla oli kiinalaisista siirtotyöläisistä koottuja divisioonia.

Sisällisodat ovat usein raakoja ja Venäjän sisällissota oli sitä erityisesti. Bolshevikit turvautuivat terroriin ja talonpoikia suututtaneisiin viljapakko-ottoihin. Valkoiset taas syyllistyivät usein silkkaan ryöstelyyn ja molemmat osapuolet tekivät verisiä kostotoimenpiteitä valloitetuilla alueilla. Venäjän sisällisota oli viimeisiä sotia, jossa ratsuväki oli merkittävä aselaji. Lev Trotski olisi jopa halunnut olla perustamatta puna-armeijalle ratsuväkeä, mutta suurten etäisyyksien sodassa joutui pyörtämään päätöksensä. Punainen ratsuväki oli merkittävä tekijä ratkaisevissa taisteluissa valkoisia ja puolaisia vastaan.

Valkoisten sisällissota päättyi marraskuussa 1920 kenraali Pjotr Wrangelin evakoidessa viimeiset joukkonsa pois Krimiltä. Neuvosto-Venäjä oli siihen mennessä sopinut rauhasta Puolan kanssa. Seuraava vuonna bolshevikit joutuivat vielä keskittymään lukuisten kapinoiden kukistamiseen valta-alueellaan mukaan lukien Lokakuun vallankumouksessa mukana olleiden Kronstadtin matruusien kapinaa.

Beevor tekee oivaa työtä esitellessään moniulotteista ja laajaa konfliktia. Tehtävä ei ole helppo, mutta teos tarjoaa laadukkaan esityksen Venäjän sisällissodasta keskittyen sen sotilaalliseen puoleen, mutta Beevor ei jätä huomiotta sodan poliittisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia.

Kirjaa voi suositella kaikille 1900-luvun sotahistoriasta tai Venäjän historiasta kiinnostuneille.