Timo Soinin omaelämänkerrasta

Kirja-arvostelu: Yhden miehen enemmistö, Timo Soini, Otava 2021

Timo Soini on kirjoittanut poliittisen uran päätyttyään omaelämänkerran. Soinilta on aiemmin tullut kaksikin omaelämänkerrallista teosta perussuomalaisten puheenjohtajana, Maisterisjätkä (2008) ja Peruspomo (2014). Yhden miehen enemmistö on silti Soinin kertomus koko elämästään ja poliittisesta urastaan.

Tässä kohtaa hyvä kertoa, että olen Perussuomalaiset r.p:n jäsen ja olin mukana 2017 puoluekokouksessa, jossa pidin kannatuspuheenvuoron Laura Huhtasaarelle.

Yhden miehen enemmistön voi jakaa sisällöltään kolmeen osaan. Ensin Soini käy läpi henkilökohtaista elämäänsä ja nuoruuttaan SMP:n riveissä. Keskellä Soini kirjoittaa taipaleestaan perussuomalaisissa ja loppu kolmannes käsittelee Soinin aikaa ulkoministerinä.

Soini on aiemmin käynyt menneisyyttään aiemmissa kirjoissaan ja mediassa, joten yllättäviä paljastuksia SMP-ajoista tai Soinin elämästä ei tule. Mutta tuntuu, että Soini poistuttuaan päivänpolitiikasta olisi aiempaa avoimempi ja rehellisempi.

Soini käy läpi kasvuvuosiaan ja hän esittelee hänen elämänsä paikat Espoon Iivisniemen lähiössä, jossa hän on asunut käytännössä koko ikänsä ja Saastamalan Heinoossa, jossa on viettänyt kesät. Soini kuvaa itseään samanaikaisesti kaupungin ja maaseudun asukkina ja uskoo sen muokanneen hänen poliittista uraansakin.

Soini kertoo myös roomalaiskatolisesta uskostaan, mistä hän on ollutkin tunnettu.

SMP ajat olivat Soinille politiikan koulu, jossa hän kiersi maata ja tutustui ihmisiin. Veikko Vennamon opissa Soini oppi paljon. Kun SMP sisäisen riitelyn jälkeen ajautui konkurssiin, oli se SMP:ssä uraa jo tehneelle Soinille kova paikka. Vuosien ja koetun jälkeen Soini sanoo myös ymmärtävänsä paljon paremmin Pekka Vennamoa ja hänen toimintaansa hallituksissa 1980-luvulla.

Perussuomalaisista Soini mielellään muistelee puolueen alkutaivalta, joka oli vaikeaa, mutta jossa Soini tovereineen olivat oman puolueen herroja. Soini nostaa elämänsä yhdeksi huippukohdaksi nousun eduskuntaan 2003, joka oli pitkän puurtamisen tulos.

Perussuomalaisten nousu jytkyvaaleihin 2011 käsitellään. 2009 eurovaalien ehdokasasettelun yhteydessä nousee esille Soinin jännite Jussi Halla-ahon kanssa. Muuten Soini kirjoittaa ihmisistä kirjassaan myönteisesti, mutta Halla-ahoon Soinilla on nuiva asenne läpi kirjan, tosin Soini pysyy asiallisuuden rajoissa hänenkin kohdallaan. 

Jussi Halla-aho, Soini-kirjallisuuden antagonisti

Soini muistelee aikaansa europarlamentissa 2009-2011, johon kuului paljon huvittelua illanvietoissa. Omien sanojensa mukaan Soini pystyi aina solmimaan uusia tuttavuuksia, joista oli myöhemmin hyötyä.

Perussuomalaisten hallitustaival 2015 alkaneella vaalikaudella ja Soinin lähtö puolueesta käsitellään tiivistii. Soinin mukaan perussuomalaisten oli aika mennä hallitukseen, vaikka tiedossa oli, että edessä oli vaikeita talouspäätöksiä. Puolue ei häneen mukaansa kestänyt menoa.

Soini väittää, että hän luopui omasta tahdostaan puheenjohtajuudesta 2017, ei Halla-ahon pelosta, ja perustelee tätä mm. terveysongelmillaan. Puheenjohtajuus oli kuluttanut pahasti Soinin terveyttä vaalikampanjoineen. Kenties totta, tai sitten.

Perussuomalaisten puoluekokous 2017 Jyväskylässä oli Soinille järkytys. Halla-ahon voitto olisi vielä mennyt, mutta Laura Huhtasaaren ja Teuvo Hakkaraisen valinnat varapuheenjohtajiksi olivat sitten liikaa. Soini tuntui kirjassaan pettyneen perussuomalaissa käytössä olleeseen suoraan jäsenvaaliin ja sen tuloksiin. 

Muuten Soini tuntuu olevan kirjassaan kohtuullisen rehellinen, mutta puolueesta lähdöstään hän sitä tuskin on. Soini väittää, että perussuomalaisten loikkaavien kansanedustajien lähtö suunniteltiin ilman häntä puoluekokouksen henkilövaalien jälkeen ja Soini olisi ollut viimeinen, joka teki päätöksen lähdöstä. Tämä voi vielä pitää paikkansa jotenkuten, mutta minulle paljon kertoo, että Soini ei kommentoi ollenkaan toimittaja Lauri Nurmen jo ennen puoluekokousta julkaisemaa kohupaljastusta, miten 20 Halla-ahon valintaan pettynyttä kansanedustajaa Soinin johdolla jättäisi perussuomalaiset, kuten myöhemmin kävikin. Aikanaan Soini kiisti tämän plokissaan toteamalla, että hän ei ole Juudas, joka pettää oman puolueensa. Tämä Juudas-kirjoituskin on kokonaan pois kirjasta. Jokainen tehköön johtopäätöksensä, miksi Soini haluaa unohtaa nämä. 

Soini myös uskoo, että Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila olisi ollut Halla-ahoa tukevan Facebook-ryhmän takana. Olin kyseisen ryhmän ylläpidossa ja voin sanoa, että tämä ei pidä paikkansa. Soini myös kutsuu ryhmän toimintaa suoraan taistolaisten pelikirjasta otettuna. Ryhmän vetäjä Kari Lilja on hyvin kaukana taistolaisuudesta, joten tässä kohtaa totean, että Soini oli lopulta etääntynyt kauas puolueen jäsenistön tunnoista ja toimintatavoista. 

Soini ei koskaan ole tuntunut ymmärtävän, miten iso asia maahanmuuttokriittisyys oli niin isolle osalle perussuomalaisten äänestäjistä. Soini ei analysoi sitä, miten maahanmuuttokriittisyydestä tuli niin iso osa perussuomalaisia, että siihen ratkesivat puoluekokousvaalit. Sen sijaan Soini selittää Jyväskylän puoluekokouksen tapahtumia Sipilän hallituksen talouspolitiikan epäsuosiolla. Minusta tämä selittää paljon puolueen suosion laskua, muttei perussuomalaisten sisäisiä vaaleja, koska perussuomalaisten jäsenistölle maahanmuutto oli tärkeä ellei tärkein teema.

Kirjan loppuosassa Soini esittelee aikaansa ulkoministerinä. Soini oli täyden vaalikauden ulkoministeri, joten hänen uransa siellä on ulkopoliittisesti merkityksellinen. Soini piti ajastaan ministeriössä ja koki onnistuneensa tehtävässään. Soini muistelee matkojaan ja ihmisiä, joita tapasi valtionpäämiehistä lähtien.

Yhden miehen enemmistö on Timo Soini omaelämänkerta ja sellaisena sitä kohdeltakoon. Soini on hyvä kirjoittaja ja elämästään avoimempi kuin aiemmin, mutta perussuomalaisista lähdön käsittely ei ole niin avoin ja rehellinen kuin muu kirja.

Arvostelin blogissani aiemmin Aarni Virtasen Soini-elämänkerran, joka yleisesti ottaen on hyvä katsaus Soinin uraan. Virtasen elämänkerran vajavaisuuksia on Soinin suhteet ja ura ulkomailla, joista Soini kertoo enemmän Yhden miehen enemmistössä. Soinin ulkoministeriaikaan Soinin oma kirja on melkein parempi katsaus kuin Virtasen teos.