Kuinka Ranska hävisi vuonna 1940

 Kirja-arvostelu: The Collapse of the Third Republic - An inquiry into the Fall of France in 1940 (1970), William L. Shirer

Ranskalaisia SOMUA S35 panssarivaunuja Dunkerquen tienoilla toukokuussa 1940

William L. Shirer oli amerikkalainen toimittaja, joka työskenteli kirjeenvaihtajana maailmansotien välisessä Euroopassa ja natsi-Saksassa. Shirerin kuuluisin teos on Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho.(Arvosteluni löytyy tästä)

Shirer työskenteli myös Ranskassa ja on kirjoittanut perusteellisen teoksen Ranskan kolmannen tasavallan lopusta  Adolf Hitlerin armeijoiden voiton myötä vuonna 1940.

Kirja on yli 900 sivunsa kanssa pitkä, mutta sen ansio on, että se mahdollistaa syventymisen kolmannen tasavallan sisäiseen valtadynamiikkaan ja ajan ulkopolitiiseen kehitykseen. Ranskan sotilaallisen tappion läpikäynti auttaa ymmärtämään yhtä Hitlerin kuuluisinta ja merkityksellisintä voittoa. 

Tasavallan alkuajoista

Kolmas tasavalta syntyi vuona 1870, kun keisari Napoleon III luopui vallasta Preussin johtaman liittouman voitettua Ranskan keisarikunnan. Ranskan vallankumouksesta lähtien Ranska siirtyi hallitusmuodosta toiseen ja vaikka 1870 perustettu tasavalta oli jo kolmas, tasavaltalaisuus ei ollut vakiintunutta Ranskassa.

Shirer aloittaa teoksensa käymällä läpi kolmannen tasavallan alun historiaa. Monarkistit voittivat tasavallan ensimmäiset vaalit ja lähellä oli, ettei Ranska olisi palannut kuningaskunnaksi. Mutta perimysriidat ja Bourbon-dynastian kruununperijän vanhoillisuus pelastivat tuoreen tasavallan.

Shirerin tavoite on tasavallan historiaa läpi käymällä luoda kontekstia myöhemmille tapahtumille valoittaa ranskalaisen oikeiston kokemaa epäluuloa tasavaltalaista hallintomuotoa kohtaan. Shirerin tulkinta on, että oikeiston epäluulo heikensi tasavaltaa ratkaisevasti ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.

Shirer käsittelee kenraali Georges Boulangerin nousua ja laskua. Boulanger 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut suosittu kenraali, joka uhkasi kaapata vallan tasavallassa, mutta ei tosipaikan tarttunut tilaisuuteen, mikä koitui tasavallan voitoksi ja ranskalaisen oikeiston tappioksi.

Kirjassa käydään läpi tietenkin aikansa suurin oikeusjuttu, eli juutalaisupseeri Alfred Dreyfusin kohtalo. Dreyfus oli Ranskan armeija upseeri, joka syytettiin vakoilusta Saksan hyväksi ja nosti ajan Ranskassa ja Euroopassa suurta antisemitismiä. Lopulta Dreyfus paljastui syyttömäksi, mikä oli suuri arvovalta tappio taas oikeistolle ja mikä johti Ranskan tasavallan sekularisointiin. Tämä oli suuri tappio vaikutusvaltaiselle roomalaiskatoliselle kirkolle, jolla oli ollut vahva asema Ranskan perusasteiden koululaitoksissa. Roomalaiskatolinen kirkko oli myös suhtautunut kielteisesti tasavaltaan.

Ranskan tasavalta, jota hallitsivat eniten porvallisliberaalit poliitikot, selvisi siis sisäisistä haasteistaan. Mutta ulkopoliittisesti tilanne ei ollut yhtä hyvä. Idässä naapuri Saksa vahvistui suhteessa Ranskaan ja Ranska hakeutui liittoon Venäjän ja vanhan vihollisen Britannian kanssa. Tämä liittoutuminen osaltaan johti ensimmäiseen maailmansotaan.

Ensimmäinen maailmansota oli tärkeä Ranskan tasavallalle. Ranska kärsi sodassa paljon, sillä sotaa käytiin paljon sen maaperällä ja sen sotilaiden voimin. Mutta Ranska kesti paineen ja pysäytti saksalaisten hyökkäyksen sodan alussa 1914 ja verisen neljän vuoden sodankäynnin jälkeen oli sodan voittajia vuonna 1918. Sotilaallisesti Ranska osoitti urhoollisuutta ja kestokykyä.

Yksi Ranskan sankareista oli Philippe Pétain, joka johti ranskalaisia joukkoja Verdunin verisessä taistelussa ja sodan loppupuolella toimi Ranskan joukkojen ylipäällikkönä. Verdunin leijonasta tuli koko kansan arvostama hahmo. Petainin rooli kolmannen tasavallan lopussa tulee olemaan keskeinen.

Ensimmäisen maailmansodan sotasankari marsalkka Philippe Pétain maalauksessa 1926 

Tie Versailles'istä Müncheniin

Seuraavaksi Shirer käy teoksessaan kolmannen tasavallan vaiheita ensimmäisen maailmansodan voitosta sen hedelmien kuivumiseen ja miten Ranskan johtajat antoivat Hitlerin nousta ja syödä naapureitaan.

Ranskan asema ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli ristiriitainen. Maa oli voittajavaltio ja sillä oli Manner-Euroopan parhaat asevoimat. Sen pahin vastustaja Saksa oli sodan häviäjä.

Mutta Ranskan vauraat luoteisosat olivat kärsineet pahasti käydyistä taisteluista, ja Ranskalla oli raskaat sotavelat Yhdysvalloille. Ranska oli myös kokenut raskaat miestappiot. Saksan asema taas ei ollut niin huono kuin voisi luulla. Saksa menetti joitakin reuna-alueita ja sen asevoimia oli voimakkaasti rajoitettu. Mutta Saksa säilyi yhtenäisenä ja suurena maana, jolla oli vahva teollisuus. Idässä Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikuntien hajoaminen pienempiin valtioihin oli luonut valtatyhjiön, josta ei löytynyt Saksalle vertaista haastajaa. Aluksi Saksalle oli asetettu raskaat sotakorvaukset maksettavaksi mm. Ranskalle ja Belgialle, mutta ajan myötä Saksa luisti niistä ja lopulta lopetti niiden maksamisen.

Ranskan ikuinen Saksa-ongelma ei siis ollut ratkennut. Vuonna 1925 tilannetta yritettiin vakiinnuttaa Locarnon sopimuksella, jossa Saksa hyväksyy rajat lännessä ja Reininmaan demilitarisoinnin. Vastalahjaksi Saksasta tuli Kansainliiton jäsen ja sotakorvausten määrää helpotettiin tässäkin yhteydessä. Locarnon sopimuksen rajan takaajia Ranskan, Belgian ja Saksan lisäksi olivat Britannia ja Italia.

1920-luvulla kolmannella tasavallalla oli jo vaikeuksia. Sodan jälkeiset talousongelmat ja poliittiset kriisit painoivat. Mutta konservatiivipääministeri Raymond Poincare 1920-luvun loppupuolella onnistui vielä luomaan kasvua ja elpymistä.

Ranskan sotilaallisen tappion siemenet kylvettiin maailmansotien välisenä aikana, kun ranskalaiset kenraalit eivät suostuneet ymmärtämään panssarivaunujen liikkuvuuden mullistavaa vaikutusta sodankäyntiin. Ensimmäisessä maailmansodassa Ranskalla oli jopa ollut tehokasta panssarivaunujen ja lentokoneiden yhteistoimintaa, jota todistamassa oli Saksan salamasotadoktriinia kehittänyt Heinz Guderian, joka oli myös soveltamassa omaa teoriaansa käytäntöön vuonna 1940 ranskalaisia vastaan panssarikomentajana.

Sen sijaan ranskalaiset kenralit olettivat tulevien sotien taisteluiden vastaamaan ensimmäisen maailmansodan rintamataisteluita, joten doktriineja ja taktiikkoja ei uudistettu. Saksan rajalle rakennettu Maginot-linja vahvisti entisestään Ranskan kenraalien puolustussuuntaununeisuutta. Jotkut Ranskassa näkivät kyllä panssarivaunujen merkityksen, kuten nuorempi upseeri Charles de Gaulle. 

1930-luvun lama iski Ranskaankin, mutta ei niin pahasti kuin vaikka Amerikkaan tai Saksaan. Osaltaan auttoi Ranskan siirtomaat, jotka tarjosivat markkinoita Ranskan tuotteille. Kuitenkin poliittinen hajaannus paheni ja kolmannen tasavallan lyhyistä hallituksista tuli entistä lyhytaikaisempia ja heikoimpia.

Kolmannen tasavallan kohtalon hetkiä koettiin 6. helmikuuta 1934, kun korruptioskandaalin seurauksena oikeiston Saksan ja Italian mallin mukaiset katutaistelujoukot olivat lähellä kaapata vallan. Kuitenkin ranskalainen oikeisto monarkisteineen, fasisteineen ja muiden aatteiden kannattajina olivat liian epäyhtenäisiä tasavallan kaatamiseen. Myöhemmin tasavalta kielsi katutaistelujoukot.

Shirerin kertomuksessa kolmannen tasavallan viimeinen valon hetki oli kansanrintamakoalition voitto tasavallan viimeisissä vaaleissa 1936. Valtaan nousi sosialistien, liberaalien ja kommunistien hallitus sosialistijuutalaisen Leon Blumin johdolla. Kansanrintamahallitus sai aikaan uudistuksia sosiaaliturvaan ja työläisten oikeuksiin, jollaisia ei paljoa oltu nähty aiemmin kolmannessa tasavallassa. Blum kuitenkin kaatui pääministerin pallilta nopeasti mm. Espanjan sisällissodan vasemmisto-osapuolen tukemiseen, jota vastustettiin Ranskassa liikaa, jotta siihen olisi ryhdytty.

Ranskan kommunistit eivät olleet missään vaiheessa suurpuolue, mutta puolueen tarina kertoo paljon sen ajan kommunismista. Vuoteen saakka kommunistit ja maltillisemmat sosialistit olivat toistensa vastustajia ja kommunistit suhtautuivat kriittiseesti tasavaltaan ja asevoimiin. Mutta kesällä 1934 kommunistit muuttivat kantaansa, kun Neuvostoliiton Pravda-lehdessä oli kehotettu kommunisteja ja sosialisteja yhdistämään voimansa fasisteja vastaan. Kommunistit alkoivat suhtautumaan myönteisesti asevoimiin, mikä mahdollisti edellmainitun kansanrintaman muodostamisen. Kun Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat Molotov-Ribbentrobb-sopimuksen elokuussa 1939, Ranskan kommunistit alkoivat suhtautumaan myönteisesti uuteen Stalinin ystävään eli Saksaan. Kommunistit eivät olleet innoissaan Ranskan sodasta Saksaa vastaan ja aloittivat vastarinnan saksalaismiehitystä vastaa, kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941.

1930-luvulla pääministerinä kahteen otteeseen toimi entinen sosialisti ja oikeistolaiseksi tullut Pierre Laval. Laval toimi myös siihen aikaan ulkoministerinä. Kun Mussolinin Italia hyökkäsi Etiopiaan, niin Laval ajoi sovittelevaa linjaa Italiaa kohtaan, vaikka hyökkäys rikkoi räikeästä Kansainliiton sääntöjä. Myöntyväisyyden takia Laval joutui eroamaan pääministerin paikalta ja joutui kokonaan hallitusten ulkopuolelle. Tämä katkeroitti Lavalia. Hän kuitenkin jatkoi politiikassa ja oli paikalla kolmannen tasavallan kohtalon hetkellä 1940.

Pierre Laval 1931

Ranskalla olisi ollut tilaisuuksia pysäyttää Hitlerin valloitusretket alkuunsa. Ensimmäinen selkeä tilaisuus tuli, kun Hitler aloitti Reininmaan jälleen miehityksen maaliskuussa 1936. Saksan jälleen aseistautuminen ei ollut vielä pitkällä ja Hitler lähetti Reininmaalle suhteellisen vähän heikosti aseistettuja joukkoja. Ranskalla olisi ollut käytössään ylivoimainen määrä paremmin aseistettuja joukkoja, jotka olisivat voineet marssia saksalaisia vastaan ja kukistaa nämä vaivatta. Kuitenkaan näin ei tehty. Ranskassa oli poliittisten kriisien myötä vallassa virkaatekevä hallitus, jolla ei ollut valmiutta sotilaallisiin toimenpiteisiin. Lisäksi Ranskan asevoimien komentaja Maurice Gamelin oli hyvin passiivinen ja yliarvioi saksalaisten voimaan, eikä ollut halukas marssimaan Reininmaalle. Kenraali Gamelinin passiivisuus tulee olemaan toistuva teema Shirerin kertomuksessa. 

Locarnon sopimuksessa Britannia ja Italia olivat takaamaan Reininmaan demilitarisoinnin, mutta Mussolini ei asiaan halunnut puuttua ja myös Britannia koki asian sille kuulumattomaksi. Kun Ranskalla ja Britannialla olisi ollut hyvä tilaisuus tuottaa Hitlerille nöyryytys pysäyttämällä solmittujen sopimusten vastainen uudelleenmiehitys, tilaisuutta ei käytetty. Reininmaan onnistunut miehitys tuotti Hitlerille paljon ihailua Saksassa ja kasvatti Hitlerin itseluottamusta.

Maaliskuussa 1938 Hitler liitti Itävallan Saksaan. Seuraavaksi Hitler kohdisti huomionsa Tshekkoslovakian sudeettialueisiin, joissa oli merkittävä saksalaisväestö. Ranskan strategia hillitä Saksan voimaa oli ollut liittoutua Itä-Euroopan maiden kanssa ja Tshekkoslovakia oli sotilasliitossa Ranskan kanssa. Liittoon kuului myös Neuvostoliitto, joka voisi auttaa Tshekkoslovakiaa Ranskan autettua ensin.

Saksa oli suurvalta suhteessa Tshekkoslovakiaan, mutta maa ei ollut aivan avuton. Sillä oli 35 koulutettua divisioonaa käytössään ja sudeettialueilla oli vahva linnoitusjärjestelmä. Jos Tshekkoslovakia olisi yhdessä Ranskan kanssa ruvennut aseelliseen vastarintaan, vielä Neuvostoliiton auttaessa jotenkin, Hitler olisi voinut ajautua suuriin vaikeuksiin hyökätessään sudeettialueiden linnoituksia vastaan, kun Ranskalla olisi ollut lännessä ylivoima siellä olleita saksalaisia joukkoja vastaan. 

Mutta sotaa ei tullut. Shirer selostaa hyvin tarkasti prosessin, joka johti nyt surullisenkuuluisaan Münchenin sopimukseen. Shirer on käynyt läpi saman prosessin kolmannesta valtakunnasta kertovasta kirjassaan Saksan näkökulmasta, nyt näkökulma on luonnollisesti ranskalaisten.

Ensimmäinen maailmansota oli suurine miestappioineen väestöllinen katastrofi. Tämä tuntui erityisen raskaalta heikon väestönkasvun Ranskassa. Todella moni halusi välttää uuden suursodan. Sudeettialueiden tilanne ei myöskään ollut niin yksiselitteinen. Niillä asui yli kolme miljoonaa saksalaista, joiden Hitler väitti haluavan liittyä emämaa Saksaan. Oli helpompi myydä ajatus saksalaisalueiden liittämisessä Saksaan. Mutta koska vuoristoiset sudeettialueet olivat linnakkeineen oleellisia Tshekkoslovakian puolustukselle Saksaa vastaan, niin niiden antaminen Hitlerille tietäisi itsenäisen Tshekkoslovakian loppua, mikä tiedettiin Ranskassa.

Erilaisten diplomaattisten neuvotteluiden jälkeen ja Britannian pääministeri Neville Chamberlainin aktiivisuuden ansiosta Ranskan silloinen pääministeri aina maaliskuuhun 1940 Édouard Daladier, Chamberlain, Hitler ja Mussolini saapuivat Müncheniin syyskuussa 1938 neuvottelemaan sudeettialueiden kohtalosta, ilman Tshekkoslovakian edustajia.

Koska Hitler oli ilmeisen valmis sotaan, niin Chamberlain ja Daladier päättivät lopulta antaa hyväksyntänsä sudeettialueiden liittämiseksi Saksaan. Vaikka pääministeri Daladier osasi jo aavistaa, mitä tuleman pitää, hän ei johtanut maataan sotaan. Asevoimien Gamelin oli jälleen pessimistinen, eikä uskonut ranskaisten hyökkäyksen lännessä Saksaa vastaan menestyvän. Ajan hengestä kertoo, että kun Chamberlain ja Daladier palasivat kotimaihinsa, heitä juhlittiin valtavasti rauhan pelastaneina sankareina. Kuuluisasti politiikan syrjään joutunut Winston Churchill oli harvoja, joka ei hurrannut Chamberlainiä brittiparlamentissa.

Vasemmalta Chamberlain, Daladier, Hitler ja Mussolini Münchenin kokouksessa 1938

Shirerin näkemys on, että jos Ranska olisi hyökännyt lännessä saksalaisia vastaan, kun saksalaisten päävoima kohtaisi Tshekkoslovakian joukot linnakkeissaan, niin Ranska olisi voinut jo omin avuin voittaa saksalaiset. Tällöin toinen maailmansota olisi voinut jäädä hyvin lyhyeksi, kun liittosopimusten mukaan Neuvostoliitto olisi ollut Ranskan ja Tshekkoslovakian tukena ja todennäköisesti Britannia myös, jolla olisi ollut ainakin laivastoylivoima tarjottavanaan.

Kuitenkaan näin ei käynyt. Hitler sai jälleen voiton ilman vastarintaa ja Itä-Euroopan maiden luottamus Ranskaan liittolaisena romahti. On tärkeää myös huomioida Münchenin sopimuksen vaikutus Neuvostoliittoon ja Josif Staliniin. Kun länsi ei ollut valmis asettumaan Hitlerin Saksaa vastaan, niin Neuvostoliiton kenties pitäisi etsiä uusia vaihtoehtoja turvallisuuspolitiikassa.

Molotov-Ribbentropp-sopimus tuli mahdolliseksi, kun Stalin päätti hoitaa Hitlerin aiheuttaman uhan neuvottelemalla Itä-Eurooppaan Saksan ja Neuvostoliiton väliset etupiirit. Ja kun Hitlerin ei tarvinnut pelätä kahden rintaman sotaa Neuvostoliittoa vastaan, saattoi hän hyökätä Puolaan syyskuussa 1939.

Toisen maailmansodan alku ja talvisota

Ranska julisti Saksalle sodan Britannian kanssa Hitlerin hyökättyä Puolaan. Kuitenkaan Ranska ei lähtenyt hyökkäämään Saksaan vastaan lännessä, kun Saksan panssaridivisioonat ja pääjoukot olivat kiinni Puolan hyökkäyksessä. Kuten aiemmin, asevoimien komentaja Gamelin liioitteli saksalaisten joukkojen voimaa ja tyytyi syyskuussa hyvin pieneen hyökkäysoperaatioon Ranskan ja Saksan rajalla, ja vetäytyi vallatuilta alueilta jo lokakuussa saksalaisten vastahyökkäyksen myötä. Kaatuneet näissä operaatioissa laskettiin sadoissa.

Vaikka ranskalaisten laajempi hyökkäys ei välttämättä olisi riittänyt sodan voittoon, niin Shirerin mukaan saksalaisten joukot lännessä olivat niin heikot, että niillä olisi ollut suuria vaikeuksia puolustautua ja ranskalaisille olisi avautunut mahdollisuus uhata Saksan tärkeitä teollisuusalueita Ruhrilla. Kun idässä Puola romahti viikoissa syyskuun aikana, niin tämä mahdollisuus meni ohi.

Saksaa vastaan ranskalaiset olivat passiivisia, mutta kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomea vastaan talvisodassa, niin Ranskassa löytyi paljon tahtoa suomalaisten auttamiseen. Ranska ja Britannia päättivät koota 30 000 sotilaan osaston, jonka oli tarkoitus tulla auttamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Nämä eivät ehtineet koskaan Suomeen, kun Norja ja Ruotsi eivät olleet valmiita antamaan kauttakulkulupaa joukoille Narvikista Ruotsin läpi Suomeen. Tosin englantilaisten suunnitelmissa nämä joukot olisivat miehittäneet Narvikin ja Jällivaaran rautakaivokset ja estäneet siten rautamalmin saamisen saksalaisilta.

Ranskalaiset olivat vilpittömämpiä Suomen auttamisessa ja he tekivät jopa suunnitelmia, joissa Ranska ja Britannia pommittaisivat Kaukasuksen öljykenttiä Lähi-idästä käsin. Neuvostoliittolaiset saivat vihiä suunnitelmista, mikä mahdollisesti johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen rauhan solmimiseen. Myöskään suomalaiset eivät jääneet odottelemaan mahdollisia länsiliittoutuneiden joukkoja, vaan nielivät katkerat rauhanehdot, vielä kun Suomen puolustusvoimat eivät olleet romahtaneet. 

Suomen auttamisen epäonnistuminen kuitenkin johti pääministeri Edouard Daladierin arvosteluun ja eroon. Maaliskuussa 1940 hänet korvasi Paul Reynaud, joka tulisi olemaan pääministeri läpi kohtalokkaan kevään.

Länsiliittoutuneiden puheet joukkojen lähettämisestä pohjoiseen Ruotsin rautamalmin lähettyville eivät jääneet Hitleriltä huomaamatta, mikä johti Tanskan ja Norjan valtaukseen huhtikuussa 1940. Länsiliittoutuneet päättivät yrittää Trondheimin ja Narvikin takaisinvaltausta ja näin länsiliittoutuneet ja saksalaiset taistelivat ensimmäistä kertaa kunnolla toisessa maailmansodassa. Lopulta Ranskan romahtaessa emämaassaan liittoutuneiden joukot vedettiin loppukeväästä pois Norjasta.

Ranskan sotilaallinen tappio

Kolmannen tasavallan kohtaloksi ja toisen maailmansodan käännepisteeksi tuli Ranskan murskaava sotilaallinen tappio Hitlerin Wehrmachtia vastaan. Shirer käy hyvin huolellisesti läpi kohtalokkaat taistelut tavalla, joka nykylukijalle tuo mieleen Antony Beevorin teokset.

Hitler olisi halunnut hyökätä Ranskaa vastaan jo loppusyksyllä 1939, mutta sääongelmien ja saksalaiskenraalien vastustuksen vuoksi hyökkäys lykkääntyi vuoden 1940 toukokuuhun. Lopullisen suunnitelman keskeisenä tekijänä oli Erich von Manstein. 

Tiivistettynä saksalaiset hyökkäsivät samanaikaisesti puolueettomiin Alankomaihin, Belgiaan ja Luxenburgiin. Ranska ja Britannia tulivat auttamaan näitä maita ja olettivat saksalaisten hyökkäyksen pääpainon olevan pohjoisessa, johon suuntaan he sijoittivat pääjoukkonsa. Kuitenkin saksalaisten pääjoukko kuuden panssaridivisioonan kanssa, joista yhtä johti myöhemmin kuuluisa Erwin Rommel, tuli Ardennien vuoriston läpi, murskasi niitä vastassa olleet heikommat liittoutuneiden joukot ja saartoivat länsiliittouneiden pääjoukon panssaridivisioonien edetessä nopeasti ja jalkaväen heitä seuratessa. Saksalaisten ilmavoimat antoivat eteneville joukoille jatkuvasti tarkkaa ja keskitettyä tukea.

Rommel esikuntansa kanssa Meusejoella 1940 Ranskan taistelussa

Britannian laivasto onnistui evakuoimaan motista Dunkerquestä n. 360 000 sotilasta, joista pääosa oli brittejä, mutta yli 100 000 oli ranskalaisia. Kuitenkin Belgian kuningas antautui ja merkittävä määrä ranskalaisia joukkoja oli menetetty. Tämän jälkeen saksalaisilla oli aloite ja merkittävä ylivoima vallata Ranska.

Shirerin teoksessa käy tappion syyt läpi. Huomionarvoista on, että saksalaisilla ei ollut määrällistä tai materiaalista ylivoimaa. Liittoutuneilla Belgia ja Alankomaat mukaan lukien oli saman verran divisioonia kuin Saksalla lännessä, suurin osa ranskalaisia. Ranskalaisilla oli kunnolla tykistöä ja panssarivaunuja saman verran ja laadultaan parempia kuin saksalaiset. Ilmavoimien osalta saksalla oli enemmän lentokoneita käytössä ja ne olivat laadultaan paremmat. 

Shirerin teoksen pohjalta tiivistäisin Ranskan tappion syyt neljään pääsyyhyn:

1. Taktiikka ja doktriinit. Ranskan vanhat kenraalit eivät olleet moderdisoineet tapaa käydä sotaa ensimmäisestä maailmansodasta. Kun ensimmäinen maailmansota oli laajojen rintamien sota, niin toisessa maailmansodassa keskiöön nousivat nopeasti liikkuvat panssarivaunut ja lentokoneet, joita piti johtaa paljon nopealla tahdilla kuin aiemmin. Saksalaiset olivat omaksuneet uuden teknologian käytön, kun Ranskan sodanjohto ei kyennyt reagoimaan nopeasti ja rintamajoukkojen taktiikat eivät olleet ajan tasalla.

2. Panssarivaunujen käyttö. Liittyy taktiikkaan ja doktriineihin, mutta hyvä korostaa omana kohtanaan. Ranskalla oli tosiaan paljon hyviä panssarivaunuja, mutta ne oli hajautettu jalkaväen tueksi, kun saksalaisilla panssarivaunut taistelivat panssaridivisioonissa. Ranskalaiset muodostivat ensimmäiset panssaridivisioonansa sodan alla, ja ne tuhoutuivat pääosin taistelun ensihetkillä heikosti johdettuina. Charles de Gaulle pääsi johtamaan yhtä ranskalaista panssaridivisioonaa kohtalaisella menestyksellä. 

Museoitu SOMUA S35 panssarivaunu

3. Strategisen johtamisen virheet. Ranskan asevoimien komentaja Maurice Gamelin oli passiivinen johtaja. Gamelin ei ollut ainoa kenraali, joka teki virheitä, mutta hän oli päävastuullinen. Kun taistelu Ranskasta alkoi, niin ranskalaisten joukkojen sijoituksessa oli isoja virheitä. Joukkojen pääpaino oli pohjoisessa, eikä Ardennien läpi tulevaa hyökkäystä osattu nähdä. Gamelilla ei ollut ollenkaan strategista reserviä, mikä olisi voinut auttaa, kun saksalaiset olivat tehneet läpimurron. Lisäksi ranskalaisia joukkoja oli paljon sidottuna hyvin linnoitettuun Maginot-linjaan, jossa ne eivät käytettävissä muualla.

Ranskan sotilasjohtamisen tasosta kertoo, että ranskalaisilla oli lento-osastoja käyttämättöminä samaan aikaan kun saksalaiset stukat moukaroivat ranskalaisia joukkoja rintamalla.

4. Belgian puolueettomuus. Belgia piti itsepäisesti kiinni puolueettomuudestaan Saksan hyökkäykseen asti, vaikka Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa hyökännyt puoluettomaan Belgiaan ja Hitler ei ollut kuuluisa naapurimaidensa rajojen kunnioittamisessa. Jos Belgia olisi liittoutunut länsivaltojen kanssa, olisivat läntiset joukot päässeet valmiiksi asemiin Belgiaan, mikä olisi helpottanut puolustustaistelua. Saksa olisi varmasti oikeuttanut tällä oman hyökkäyksensä, mutta Saksa hyökkäsi Belgiaan joka tapauksessa. Belgian puolueettomuus oli varsin tuore. Belgia oli ollut aiemmin sotilasliitossa Ranskan kanssa, mutta Reininmaan miehityksen jälkeen julistanut puolueettomuutta.

Kun Ranskan sotilaallisen tappion syyt on analysoitu, nähdään, että se oli seurausta strategisista ja taktisista virheistä. Mikään kohtalon välttämättömyys se ei lopulta ollut. Kolmannen tasavallan vastustajat syyttivät tasavaltaa ranskalaisen moraalin mädättämisestä. Vaikka sota ei ollut ensimmäisen maailmansodan verilöylyn jälkeen suosittu, niin ei voi sanoa, että joukkojen moraaliset ongelmat olisivat olleet ratkaisevia. Kenties tasavallan lyhytaikaiset hallitukset eivät onnistuneet johtamaan asevoimien kehittämistä, mutta asevoimat itse teki ratkaisevat virheet kehittämistyössä. Ja Ranskan tappio ei johtunut kaluston puutteesta, vaikka tasavallan hallituksia syytettiin asevoimien määrärahojen laiminlyönnistä.

Nämä tulkinnat perustuvat tietysti Shirerin teokseen, mutta Shirerin perusteellinen työ puhuu puolestaan.

Aselepo ja kolmannen tasavallan loppu Vichyssä

Kun Ranskan joukot oli lyöty pohjoisessa, alkoi epätoivoinen puolustustaistelu muusta maasta. Asevoimien komentaja vaihdettiin Maurice Gamelinista Maxime Weygandiin. Ranskan Espanjan suurlähettiläänä toiminut Philippe Petain kutsuttiin varapääministeriksi. Arvostetun marsalkan arveltiin luovan uskoa ranskalaisiin. 

Ranskalaiset osastot taistelivat vastaan melkein kesäkuun loppuun, mutta alivoimaisina heistä ei ollut vastusta saksalaille. Ranskan hallitus hylkäsi Pariisin ja pakeni Toursin kautta Bordeauxiin. Bordeaux oli nyt Ranskan poliittinen keskus, johon oli saapunut myös Pierre Laval. Moni ranskalainen poliitikko ja sotilasjohtaja olisi valmis antautumaan ja solmimaan aselevon saksalaisten kanssa. Laval oli tämän liikehdinnän johtajia ja Pétain keulakuva.

Ranskan johtajien piti tehdä päätös. Joko jatkaa taistelua Pohjois-Afrikasta käsin, jossa Ranskalla oli vahvat tukialueet, Algerialla oli Ranskan deparmenttien status siirtomaa-aseman sijasta, tai solmia aselepo. Ranskalla oli vahva laivasto ja yhä merkittävä määrä lentokoneita, sekä jonkin verran joukkoja emämaan ulkopuolella. jos tahtoa olisi ollut, Ranska olisi voinut jatkaa sotaa, kun Britannia, sen dominiot ja Intia olivat jatkamassa sotaa. Ranskalaiset aselevon kannattajat väittivät Britannian solmivan aselevon pian joka tapauksessa, mutta tässä vaiheessa voimakas Hitlerin vastustaja Winston Churchill oli jo pääministeri briteissä, joten tämä väite tuntuu heikolta.

Pääministeri Paul Reynaud olisi ollut valmis jatkamaan taistelua, mutta ei katsonut saavansa tarpeeksi tukea oman hallituksensa ministereiltä ja erosi. Tilalle pääministeriksi tuli Philippe Pétain, jonka hallituksen ensitoimi oli aselevon pyytäminen Saksalta. Asevoimien komentaja Weygand oli Pétainin hallituksen puolustusministeri ja tuki voimakkaasti aselevon pyytämistä. 

Tilanteessa, jossa saksalaiset joka tapauksessa olivat miehittämässä Ranskan, aselevon pyytäminen oli ymmärrettävää, mutta sodan jatkuminen olisi ollut vaihtoehto, johon de Gaulle ryhtyi, kun hän lähti Britanniaan. De Gaulle oli tässä vaiheessa aika yksin, moni ranskalainen oli väsynyt sotaan ja toivoi rauhaan. Myöhemmin de Gaulle tunnetusti palasi liittoutuneiden joukkojen myötä Vapaan Ranskan johtajana ja suurena sankarina Ranskaan ja aikanaan oli perustamassa viidettä tasavaltaa. Pariisin päälentokenttä ja ranskalainen lentotukialus on nimetty juuri de Gaulle mukaan. 

Aselevon ehdot olivat ankarat, mutta Ranskan hallitus sai pitää maan eteläosan hallussaan, kun Saksa miehitti maan pohjoisosan ja Atlantin rannikon. Tässä vaiheessa oleellinen kysymys oli Ranskan laivaston kohtalo. Saksalaisille riitti, että laivoja ei käytettäisi heitä vastaan. Myös britit halusivat tästä vakuutuksen, ranskalaisia laivoja voitaisiin käyttää Britannian valtaukseen. Kun britit katsoivat, että ranskalaisten solmima aselepo ei takaisi tätä täysin varmasti, niin päättivät he tehdä Ranskan laivaston vaarattomaksi. Britannian alueen satamissa oleva ranskalaiset alukset saatiin hoidettua ilman ongelmia, mutta algerialaisessa Mers-el-Kébirin laivastotukikohdassa olevia sotalaivoja ei saatu hoidettua muutoin kuin brittilaivaston hyökkäyksellä. Tämä oli suuri järkytys ranskalaisille, joille britit olivat aivan äsken vielä olleet läheinen liittolainen.

Laval ja Pétain dokumenttielokuvasta Divine and Conquer

Aselevon jälkeen kolmannen tasavallan hallitus ja parlamentti siirtyivät Vichyn kylpyläkaupunkiin. siellä heinäkuun alussa Ranskan parlamentin kamarit kansalliskokous ja senaatti antoivat absoluuttiset valtaoikeudet pääministeri Pétainille ja oikeuden kirjoittaa uusi perustuslaki Ranskalle. Hankkeen takana oli tasavallan politiikasta syrjään ajettu Pierre Laval. Päätöksen laillisuutta on kyseenalaistettu, mutta hyvä huomata, että paikalla oli tasavallan parlamentaarikkojen enemmistö, molempien kamarien puhemiehet, hallitus ja presidentti. Käytännössä kolmas tasavalta lakkautti itsensä. Saksalaiset eivät olleet Vichyn tapahtumissa osapuolena, vaikka myöhemmin Vichyn hallinto tullaan muistamaan yhteistoiminnasta saksalaismiehittäjien kanssa.

Tähän päättyi Ranskan kolmannen tasavallan historia ja Shirerin teos. 

Loppumietteitä

William L. Shirer

Shirerin teos on hyvin mielenkiintoinen katsaus sotien välisen Ranskaan ja sen tappioon toisessa maailmansodassa. Shirer ei ole ehkä kovin puolueeton, on selvää, että hänen sympatiansa on demokratian puolella. Hänen teoksessaan ranskalainen oikeisto näyttelee eräänlaista mörön roolia. Toisenlaisia näkemyksiäkin tästä varmasti löytyy. Mutta Shirer perustelee omaa näkökulmaansa vahvasti ja huolellisesti.

Suosittelen teosta kaikille aiheesta kiinnostuneille. Toimittaja Shirer osaa kirjoittaa vetävästi, mutta Euroopan-kirjeenvaihtaja aikanaan toimineella Shirerillä on vahva tietopohja teoksen kirjoittamiseen.

Idealismistaan huolimatta Shirer kirjoittaa realistisesti Ranskan omasta vastuusta ulkopolitiikastaan ja selvästi osoittaa, että myöntyväisyys Hitlerin kaltaisia hahmoja kohtaan johtaa turmioon. Joskus sodankäynti on se oikea vaihtoehto.