Kirja-arvostelu: Kolmannen valtakunnan vieraat - Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944

Kolmannen valtakunnan vieraat - Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944, Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, 2013 Otava

Talvisota ja jatkosota ovat nykyajan Suomen kansallisen kertomuksen ja identiteetin peruskiviä. Molemmat sodat nähdään syystäkin Suomen kansan sankaritarinoina. Mutta jatkosodan tarinaan kuuluu myös kumppanuus Adolf Hitlerin natsi-Saksan kanssa, joka ei oikein sovi nyky-Suomen omakuvaan demokratiaan ja ihmisoikeuksiin sitoutuneena maana.

Jokisipilän ja Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat käy läpi Suomen ja natsi-Saksan suhteita Hitlerin valtakauden ajalta. Kirja ei ole kattava teos kaikista Suomen ja Saksan suhteista siltä ajalta, Jokisipilä ja Könönen keskittyvät kulttuuri- ja sotilassuhteisiin, ja ohittavat esimerkiksi taloussuhteet kokonaan. Kirja silti pyrkii sijoittamaan Suomen Saksa-suhteet historialliseen kontekstiin ja määrittelemään ajan "saksalaismielisyyden" ja sellaista harjoittaneet henkilöt.

Saksa oli Suomelle vuosisatoja tärkeä, ellei tärkein ulkomaa, josta tuli vaikutteita kulttuuriin, talouteen, tieteeseen ja luterilaiseen uskoon. Natsi-ajan suhteet halutaan usein nähdä jatkumona tälle historialle. Tämä osittain pitää paikkansa, mutta Jokisipilän ja Könösen mukaan Suomessa oli niitä, varsinkin ylemmissä yhteiskuntaluokissa, jotka ihannoivat ja olivat läheisissä suhteissa nimenomaan natsi-Saksan kanssa tietäen varmasti, millainen valtio oli kyseessä. Natsit eivät juuri peitelleet ideologiansa rotukeskeisyyttä ja antisemitismiään. 

Kirja tosiaan keskittyy kulttuurialan tarkasteluun. Tavallisen kansan keskuudessa, jossa ei paljoa osattu saksaa, eikä muitakaan arkipäivän siteitä Saksaan ollut, ei kansallissosialismi kerännyt juurikaan kannatusta. Tämä näkyi myös eduskunnan voimasuhteissa, jossa Saksaan myönteisemmin suhtautuneet oikeistopoliitikot olivat vähemmistössä. Siten suhteellisesti eniten natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia löytyi kulttuurialalta, jossa saksan taito ja siteet olivat perinteisesti vahvoja. 

Kirja seuraa erityisesti kirjailija Maila Talvion ja hänen aviomiehensä kielentutkija Jooseppi Mikkolan Saksa-suhteiden kehittymistä. Talvion ja Mikkolan Saksa-myönteisyys oli monen muun tavoin perua vapaussodan ajoilta ja kiitollisuuteen Saksalle kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamasta valkoisia punaisia vastaan auttaneesta sotilasretkikunnasta.

Maila Talvio ja Jooseppi Mikkola Eero Järnefeltin muotokuvassa 1929

Talviolle, Mikkolalle ja monelle muulle oikeistolaiselle kulttuuripersoonalle vanha keisarillinen Saksa se suurvalta, johon Suomen piti tukeutua. Saksan tappio ja keisarikunnan kaatuminen oli katkera pala Suomessa näille piireille. Kun Hitler nousi valtaan ja palautti järjestyksen Saksassa, niin Saksan ystäville Suomessa tämä oli paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Rüdiger von der Goltz, joka oli palvottu hahmo Suomessa, ryhtyi itse Hitlerin kannattajaksi ja natsien puolestapuhujaksi Suomessa.

Jokisipilä ja Könönen kuitenkin painottavat, että vaikka Suomessa Saksan ystävät halusivat nähdä natsi-Saksan keisariajan loiston jatkajana, niin natsi-Saksan hallinnon luonne oli kaikille selvä ja natsien toimista kirjoitettiin avoimesti kansainvälisessä lehdistössä ja Suomessakin.

Kirjassa käydään läpi, miten suomalaiset kulttuuriala oli tekemisissä natsi-Saksan kanssa. Kirjailija Talvio ja säveltäjä Yrjö Kilpinen olivat Saksan ihailijoita ja myös heitä ihailtiin Saksassa. Sekä Talviolla että Kilpisellä oli Saksassa virallinen tuki ja heidän esiintymisensä ja tuotantonsa keräsivät suosiota Saksassa. Kirjassa Talviota ja Kilpistä kuvaillaan natsi-Saksan "myötäjuoksijoiksi", kuten mm. myös runoilija V. A. Koskenniemeä. Ajan ihaillun suomalainen taiteilija Saksassa oli säveltäjä Jean Sibelius, joka oli imarreltu saamastaan huomiosta, mutta ei kuitenkaan ollut missään tapauksessa natsimyönteinen.

Kirjassa käydään enemmän läpi ajan henkilöiden suhteita natsi-Saksaan. Yksi kirjan huimimmista asioista on, että yli neljäsosa Suomen ajan professoreista liittyi jatkosodan alkupuolella Suomen valtakunnan liittoon, jonka tavoite olisi ollut muuttaa Suomen politiikkaa voitetun sodan jälkeen kansallissosialistisempaan suuntaan. Suomen valtakunnanliiton toiminta ei koskaan ehtinyt konkretisoitua, mutta tämä kertoo osittain, kuinka korkeaa Suomen natsi-Saksa-myönteisyys oli huipussaan jatkosodan alkupuolella.

Nykyajalle tunnetuista henkilöistä kirjailija Mika Waltarilla ja poliitikko Urho Kekkosella oli kiusallisimmat yhteytensä natseihin. Waltari oli suomentanut kirjan natsien marttyyrista Horst Wesselistä ja 1938 kristalliyön jälkeen hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen hyvin myönteisen artikkelin Saksan tilanteesta Saksasta käsin. 1942 Waltari liittyi monien muiden suomalaisten kirjailijoiden kanssa Saksan pahamaineisen propagandaministeri Joseph Goebbelsin perustamaan Euroopan kirjailijaliittoon, vieraili Saksassa ja kirjoitti jälleen myönteisen artikkelin matkastaan Suomen Kuvalehteen. Kyseisen Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtajana toimi V. A. Koskenniemi. Kirjailijaliiton oli osaltaan tarkoitus tukea natsi-Saksan uutta hegemoniaa Euroopassa. Myöhemmin Waltari ei juuri muistellut näitä aikoja, eikä niitä ole muistellut moni muukaan Suomessa. Koskenniemeä natsiyhteydet rasittivat enemmän sodan jälkeen. 

(Hieman huvittavaa, että kuuluisa flashmob Pekka Haaviston hyväksi lauloi Finlandiaa, jonka sanoituksen on tehnyt juuri aikansa suuri Saksan ystävä Koskenniemi vuonna 1940. Tämä on hyvä muistaa, kun seuraavan kerran vaahdotaan, miten Unkarissa nostetaan natsi-ajan kirjailijoita opetussuunnitelmassa. Kansallinen historia on moniulotteista.)

1940-luvun alussa Urho Kekkonen oli poliittisella urallaan sivuraiteille ajautunut rivikansanedustaja, mutta yhä vaikutusvaltainen urheilupomo. Kunnianhimoinen ja opportunistinen oli innokas isäntä, kun saksalaiset osallistuivat Suomi-Ruotsi-Saksa maaotteluun Helsingissä 1940. Kekkonen jatkoi suhteiden ylläpitoa Saksaan ja oli mukana kaavailemassa natsien johtaman Euroopan urheiluliiton perustamista. Urheiluliiton perustaminen keskeytettiin viime hetkillä, mikä oli pelastus Kekkosen poliittiselle uralle. Hänet olisi todennäköisesti valittu natsien vetämän urheiluliiton johtotehtäviin, mikä olisi tahrannut hänet peruuttamattomasti Saksan tappion jälkeiselle ajalle. Ainakaan hänestä ei olisi tullut tasavallan presidenttiä ja Neuvostoliiton luotettua. Muutenkin episodi on yksi osoitus Kekkosen loputtomasta opportunismista.

Yksi keskeinen syy ajan Suomen Saksa-myönteisyydelle oli maantiede, eli pitkä maaraja Neuvostoliiton kanssa, johon suhteet vuoden 1918 punakapinan jäljiltä olivat olemattomat. Neuvostoliitto nähtiin oikeistolaisissa piireissä ja sotilaiden keskuudessa suurena uhkana, jota vastaan haluttiin saada tukea Saksan suunnalta. Tätä tukea oli saatu jo ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Saksa koulutti jääkärivapaaehtoiset, jotka 1930-luvulle tultaessa muodostivat suomalaisen upseeriston ytimen. 

Suomen ja Saksan sotilaiden kanssakäyminen oli 1930-luvulla ahkeraa, vaikka valtion virallinen ulkopoliittinen linja oli sitoutua puolueettomuuteen ja suuntautua pohjoismaihin. Tämän linjan uskottavuutta heikensi Jokisipilän ja Könösen mukaan kansallismielisten militarismi ja sotilaiden Saksa-suhteet. Jokisipilän ja Könösen mielestä läheiset sotilassuhteet Saksaan myös herättivät paljon epäluuloja Neuvostoliitossa, ja kun sen ajan ulkopoliittinen johto ei osannut lukea Neuvostoliiton viestejä, niin kansainvälisen poliittisen kiristyessä 1930-luvun lopulla epäluottamus johti lopulta talvisotaan Neuvostoliiton turvautuessa aseisiin huolehtiakseen Leningradin alueen turvallisuudesta.

Suomen ja Saksan sotilassuhteiden takuumies oli kuitenkin itse sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim. Mannerheim on Jokisipilän ja Könösen kirjan päähenkilöitä. Perinteisesti Mannerheimiä on sanottu suhtautuneen saksalaisiin epäilevästi. Mannerheim itse ei tosiaan ollut Hitlerin ihailija tai natsi. Mutta hän oli erittäin aktiivinen ulkopoliittinen toimija 1930-luvulla, vaikka hänellä ei Suomessa virallista ulkopoliittista tehtävää ollutkaan. Jokisipilän ja Könösen mukaan Mannerheimillä oli useita ulkopoliittisia tavoitteita samanaikaisesti ja hän piti yhteyksiä melkein joka suuntaan. Mannerheimin tavoite oli pitää Suomi pois mahdollisesta sodasta ja jos sota tulisi, niin varmistaa, että Suomi ei jäisi yksin. Luonnollinen avunantaja oli Itämeren toinen suurvalta Saksa.

C. G. E. Mannerheim

Kirjan keskeisiä väitteitä on siis, että Mannerheim oli luomassa 1930-luvulla aktiivisia sotilassuhteita Saksaan, joita pidettiin yllä jopa talvisodan aikana. Näiden suhteiden ansiosta oli mahdollista, että Suomi lähestyi niin nopeasti Saksan kanssa talvisodan jälkeen operaatio Barbarossaa varten. Mannerheimin keskeinen yhteyshenkilö Saksaan oli itse valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, jonka Mannerheim tapasi Saksassa jo 1934 ja usean kerran sen jälkeen keskustellen todennäköisesti mahdollisesta sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Kun virallinen Saksa muuten hylkäsi Suomen talvisodan aikana Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen takia, niin Göring oli aktiivisesti järjestelemässä Suomelle aseapua Ruotsin kautta luotettunsa asekauppias Joseph Veltjensin avulla.

Göring myös viestitti talvisodan lopulla suomalaisille poliitikoille, että kannattaa tehdä rauha, sillä myöhemmin tulisi mahdollisuus valloittaa menetetyt alueet takaisin. Göring ja Veltjens olivat Jokisipilän ja Könösen mukaan keskeisiä henkilöitä, kun Suomen johto, eli pääasiassa Mannerheim ja Risto Ryti, liittivät Suomen Saksan idän sotaretkeen, yhtenä keskeisenä etappina elokuussa 1940 solmittu saksalaisten sotilaiden kauttakulkusopimus. Oleellista oli myös Saksan tässä vaiheessa aloitettu salainen aseapu Suomelle.

Kirjassa käsitellään myös itse Adolf Hitlerin suhdetta Suomeen. Ilmeisesti Hitlerillä ei ennen talvisotaa ollut juuri mielipiteitä Suomesta, jota ei siihen aikaan Saksassa pidetty edes oikeina germaaneina. Saksa antoikin Suomen joutua Neuvostoliiton etupiiriin Molotov-Ribbentropp-sopimuksessa, mahdollisesti jopa puolivahingossa. Jokisipilän ja Könösen mukaan on mahdollista, että oli sovittu ja oletettu, että Suomi suostuu Neuvostoliiton aluevaatimuksiin neuvotteluissa eikä sotaa tai Suomen valtausta tapahtuisi. Kuten tunnettua, Suomi ei neuvotteluissa taipunut, vaan otti vastaan Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa. Suomalaisten sotilaiden urotyöt herättivät Hitlerin kunnioituksen ja Jokisipilän ja Könösen mukaan myöhemmin Hitler ilmeisesti koki huonoa omaatuntoa, että hän jätti Suomen Neuvostoliiton armoille. Jatkosodassa Suomi oli tunnollinen liittolainen, joka teki Hitlerin mielestä tarpeeksi, vaikka Hitlerillä olisi ollut mahdollisuus painostaa Suomea enempiin sotatoimiin ase- elintarvike- ja polttoaine-toimituksilla kiristämällä. 

Lopulta Suomen ja Saksan todellista suhteista sota-aikana päätti molempien maiden johto, Saksan kohdalla Hitler, Suomessa pääasiassa Mannerheim ja Ryti. Vaikka kulttuurisuhteita yritetitin pitää yllä, niin niillä oli lopulta vähän painoarvoa. Mielenkiintoista on, että kun valtionjohto 1940 oli päättänyt Saksa-suuntauksestaan, niin se antoi enemmän tilaa Suomen Saksa-ystäville, joista tuli poliittisesti hyödyllisiä, kun heitä ei oltu juuri noteerattu 1930-luvulla.

Poliittisessa keskustelussa vedotaan silloin tällöin veteraanien perintöön. Joskus sanotaan heidän taistelleen demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta, mikä jatkosodan suhteen ei pidä paikkansa. Jatkosotaan Suomi lähti tavoittelemaan talvisodassa menetettyjä alueita ja mahdollisia aluelaajennuksia Itä-Karjalassa ja jopa Kuolan niemimaalla. Se oli minusta kansallisen edun mukaista, mutta ei edusta mitään universaalia humanismia. Suomen johto oli täysin tietoinen natsi-Saksan luonteesta, vaikkei vielä holokaustista, jona päävaiheen toteutus alkoi alkuvuodesta 1942. Silti Suomi valitsi liittolaisuuden. Kirjassa ei juuri keskitytä erillissota-keskusteluun, joka yleisesti nähdään YYA-Suomen ilmiönä kansallisen historiakirjoituksen sokerointina vailla pohjaa todellisuudesta.

Kirjassa käsitellään ajan henkeen kuuluvasti Suomen suhdetta holokaustiin. Omiin kansalaisiin Suomi ei missään vaiheessa holokaustitoimia toteuttanut. Lähinnä asian yhteydessä muistetaan kahdeksan juutalaispakolaista, jotka luovutettiin Saksalle 1942 ja sotavankiluovutukset, joiden joukossa oli juutalaisia.

Yhteenvetona voin todeta, että Jokisipilän ja Könösen kirja on asiallinen ja kontekstin tunteva katsaus Suomen ja Saksan suhteisiin natsivallan aikana. Kirja ottaa modernin ja kriittisen asenteen kohteisiinsa haastaen kansallisen historiankirjoituksen myyttejä, mutta ei kuitenkaan kumoa tai todista mitään kohua tai häväistystä tavoitellen.