1991 — Mustien joutsenten vuosi, Esko Aho, Kustannusosakeyhtiö Otava 2020 Helsinki
Aho tuntee selvästi hyvin Venäjän sen ajan historian ja hän oli järjestämässä Jegor Gaidarin Imperiumin tuho -kirjan suomennosta, jossa käydään läpi Neuvostoliiton lopun taloudellista ja poliittista täysromahdusta. (Suosittelen lukemaan kirjan, siinä on käyty Neuvostoliiton järjestelmän rappio perusteellisesti läpi.)
Aho sivuaa Karjalan palauttamisen kysymystä ja hän ei pääministerinä ollut tietoinen, että Suomelle olisi esitety siihen mahdollisuus 1991.
Suomi Eurooppaan
Neuvostoliiton loppu tarjosi Suomelle tilaisuuden poistua Neuvostoliiton varjosta ja tämä tilaisuus käytettiin nopeasti hyväksi. Kun vallankaappaus epäonnistui, niin Suomi aloitti Ahon ja Koiviston johdolla irtautumaan YYA-sopimuksesta, mikä tapahtui lopulta Suomen ja Jeltsinin Venäjän välillä tammikuussa 1992.
YYA-sopimus olisi ollut este Suomen jäsenyydelle EY:ssä, (nykyinen EU), jonka jäsenyys oli ajankohtainen, kun Ruotsi oli jättämässä jäsenhakemuksen Itävallan kanssa. Myös Norja jätti näihin aikoihin jäsenhakemuksen (Norjan EU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä).
Aho kertoo kirjassa, miten Länsi-Euroopasta viestittiin Suomelle, että Suomella olisi nyt mahdollisuus jättää hakemus, jolla olisi mahdollisuudet mennä läpi. Aho kertoo harkinneensa jäsenyyden etuja ja haittoja, ja vuoden 1992 puolella Ahon hallitus jätti jäsenhakemuksen. Ääneen sanottu ehto oli, että jäsenyys menisi kansanäänestyksessä läpi, kuten se lopulta meni. Aho järkeili, että Suomen on helpompi neuvotella itselleen sopivat edut nyt liityttäessä, myöhemmin Suomi olisi joutunut hakemaan yhdessä entisten itäblokin maiden kanssa.
On puhuttu, että 1990-luvun alussa Suomen olisi parempi ollut liittyä Natoon ja jäädä EU:n ulkopuolelle. Ahon kirjan perusteella liittyminen Natoon ei ollut Suomelle 1991 esitetty vaihtoehto, kun jäsenyys EY:hyn oli auki. Nato ei silloin ilmeisesti ollut halikas laajentumaan ja kansa ei Suomessa natoa olisi kannattanut, kun EY-jäsenyydelle oli gallupeissa niukka enemmistön tuki.
Loppumietteitä
1991 oli kiistämättä Suomen historian merkkivuosia. 1990-luvun lama oli tragedia monelle sen kokeneelle. Silti Suomi säilyi vauraana pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Laman syyt on käyty moneen kertaan läpi ja käydään myös Ahon kirjassa. Tiivisti ilmaistuna se oli huonon talouspolitiikan ja Neuvostoliiton kohdistuneen viennin tomahduksen yhdistelmä.
Kylmän sodan loppu ja Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti Suomen siirtymisen poliittisesti länteen. Muutos oli erittäin nopea ja kertoo, että henkisesti Suomi oli säilynyt länsimaana YYA-ajan yli, huolimatta tunkkaisen 1970-luvun ylilyönneistä.
Aho pohtii kirjassa, kuinka hyvin EU on onnistunut globaalissa kilpailussa ja mainitsee epäonnistumisen digitaalisissa palveluissa. Aho myös rinnastaa vahvan markan politiikan ja euroalueen rakentamisen politiikkana, joka voi toimia, jos sen onnistumisen ehtoihin panostetaan tarpeeksi, mutta niin ei tunnu käyvän. Näihin pohdintoihin on helppo yhtyä.
Suosittelen Ahon kirjaa 1990-luvun taitteesta ja Suomen politiikasta kiinnostuneille. Kirja on ytimekäs esitys vuodesta 1991 ja sen taustoista. Näkökulma ei ole puolueeton, mutta korkeantason omakohtainen.
Esko Ahon 1991 — Mustien joutsenten vuosi on omaelämänkerran ja historiateoksen yhdistelmä, joka kuvaa Suomen ja Itä-Euroopan kohtalonvuotta 1991 sinä vuonna pääministeriksi nousseen Ahon näkökulmasta.
Kirjan otsikko ja idea mustista joutsenista on libanolilaissyntyisen filosofi Nassim Talebilta. Musta joutsen on odottamaton ilmiö, joka mullistaa vallitsevan tilanteen. Vuoden 1991 mustia joutsenia olivat alkanut suurlama Suomessa ja Neuvostoliiton romahtaminen. Aho käsittelee myös kolmatta mahdollista mustaa joutsenta, joka ei toteutunut, eli Nokian myymistä ruotsalaiselle Ericksonille, joka tapahtuessaan olisi johtanut hyvin erilaiseen 1990- ja 2000-lukuihin Suomessa.
Pääministeri Aho
Aho on luonnollisesti kirjansa päähenkilö ja käy läpi nousunsa keskustan puheenjohtajaksi, maalisvaalien 1991 "veretseisauttavan vaalivoiton" myötä hallitustunnustelijaksi ja porvarihallituksen pääministeriksi.
Aho nousi keskustan puheenjohtajaksi, kun Paavo Väyrynen 1990 teki itsensä mukaan elämänsä ainoan virheen ja luopui keskustan puheenjohtajuudesta. Ahon mukaan ilmeisesti nostaakseen itsensä puoluepolitiikan yläpuolelle vuoden 1994 presidentinvaaleja varten. Aho mainitsee, miten hän ja Seppo Kääriäinen olivat todistamassa Väyrysen presidentinhaaveiden alkua, kun Urho Kekkonen oli vihjaillut silloin nuorelle ulkoministeri Väyryselle, että hän saattaisi olla Kekkosen suosima seuraaja.
Väyrynen nimitettiin nimitettiin ulkoministeriksi myös Ahon hallitukseen 1991, ja hän on mukana kirjan tapahtumissa asiallisissa merkeissä verrattuna hänen myöhempiin seikkailuihinsa.
1991 eduskuntavaalien yllätys oli siinä, että Ahon keskusta voitti ne ja pani siten lopun presidentti Mauno Koiviston kätilöimälle sinipunayhteistyölle ja Holkerin hallitukselle. Sdp jättäytyi suoraan oppositioon, joten Aho muodosti porvarihallituksen kokoomuksen kanssa, johon valtiovarainministeriksi nousi Iiro Viinanen kokoomuksesta.
Ahon hallitus tultaisiin muistamaan laman hoidossa, joka oli jo täydessä käynnissä Ahon noustessa pääministeriksi.
Mieleen lukiessa jäi, kun Aho osallistui puhujana Lotta Svärd -järjestön perustamisen 70-vuotisjuhlaan. 1991 oli vielä 150 000 lottaa elossa ja YYA-ajan jälkeen 70-vuotisjuhlassa he saivat ensi kertaa virallisen tunnutuksen panoksestaan isänmaalle vuosikymmeniin. Aho liikuttui tilaisuuden tunnelmasta, että jäi sinne koko ajaksi, vaikka oli sunnitellut lähtevänsä kesken illan.
1990-luvun alun lama
Aho käy kirjassaan läpi 1990-luvun laman taustaa ja syitä. Lama oli monen asian yhdistelmä. 1980-luvulla Suomen talous oli ylikuumentunut. Suomen pankki oli purkanut vuosikymmenen aikana rahasäätelyä asteittain hallitsemattomasti. Luotonanto räjähti käsiin. Tuntui, että mikään ei pysäyttäisi kulutusjuhlia.
Kun samaan aikaan Suomelle tärkeä idänvienti romahti Neuvostoliiton kurimuksen kanssa, Suomen talous alkoi joutua vaikeuksiin. Suomessa oli 1980-luvun lopussa sitoutuduttu vahvan markan politiikkaan, jossa devalvaatiot olisi jätetty historiaan. Ahon mukaan tämä olisi vaatinut talouden ylikuumentumisen jarruttamista oikeilla ratkaisulla valtiontaloudessa ja työmarkkinaratkaisussa, mutta tähän ei ollut haluja. Varoituksia kuultiin, mutta niitä ei kuunneltu.
Lopulta Suomen talous lähti pudotukseen, mikä alkoi valjeta vaiheittain vuoden 1991 aikana. Lopulta vahvan markan politiikasta luovuttiin ja markkaa devalvoitiin, mikä johti valuuttalainoja ottaneiden henkilöiden ja yritysten suuriin vaikeuksiin. Aho kirjoittaa, miten devalvaation vaikutuksia olisi voitu pehmentää syksyllä, jos työmarkkinajärjestön neuvottelema ns. Sorsan sopimus olisi hyväksytty. Lopulta SAK:n mahtiliitot kaatoivat tämän. Opetus on, että ns. "sisäisen devalvaation" toteuttaminen on vaikeaa, vaikka sille olisi huutava tarve.
1990-luvun lamasta on kirjoitettu paljon, eikä Ahon kirjassa ole tässä suhteen mitään mullistavaa. Kirja on silti yksi mielenkiintoinen näkökulma lamaan.
Kylmän sodan ja Neuvostoliiton loppu
Kirjan toinen musta joutsen oli Neuvostoliiton loppu. Kommunistien itäblokki oli vuoteen 1991 mennessä hajalla ja Saksa oli yhdistynyt, mutta Neuvostoliitto oli yhä pystyssä ja sen presidentti Mihail Gorbatshov yritti pitää sen kasassa.
Kun Neuvostoliiton etupiiri oli hajonnut Itä-Euroopassa ja perestroika-uudistukset ajautuneet vaikeuksiin, niin Gorbatshov alkoi tukeutumaan enemmän Neuvostoliiton kommunistisen puolueen taantumuksellisiin. Samaan aikaan Venäjän neuvostotasavallassa Boris Jeltsin kamppaili asemastaan johdossa ja kesällä 1991 voitti demokraattiset vaalit Venäjän presidenttiydestä.
Aho kuvaa kirjassaan hyvin, Neuvostoliiton sisäisen valtataistelun dynamiikkaa ja sen vaikutuksia Suomen ja lännenkin ulkopolitiikkaan. Lännen ja presidentti Koiviston linja oli tukea Gorbatshovin uudistuslinjaa ja toivoa, että Neuvostoliitto ei hajoaisi sekasortoisesti.
Lopulta elokuun 1991 vanhoilliskommunistien vallankaappausyritys oli ratkaiseva, sillä epäonnistuessaan se tuhosi lopunkin Neuvostoliiton uskottavuudesta. Boris Jeltsin kukisti kaappauksen ja hän ja Venäjä nousivat valtaan. Gorbatshov oli menettänyt myös uskottavuutensa ja hän erosi 25.12.1991 Neuvostoliiton presidentinvirasta ja 31.12.1991 Neuvostoliitto oli lakannut olemasta.
Aho käy kirjassaan läpi, miten hän ja hänen hallituksensa sekä presidentti Koivisto reagoi elokuussa vallankaappaukseen ja sitä seuranneisiin Baltian maiden itsenäisyysjulistuksiin. Aluksi oli vaikea arvioida, miten tulisi käymään, ja Helsingin Sanomat ehti pääkirjoituksessaan pohtia, josko vanhoillisten vallankaappaus tarjoisi tilaisuuden elvyttää idänkauppaa.
Aho sivuaa Karjalan palauttamisen kysymystä ja hän ei pääministerinä ollut tietoinen, että Suomelle olisi esitety siihen mahdollisuus 1991.
Suomi Eurooppaan
Neuvostoliiton loppu tarjosi Suomelle tilaisuuden poistua Neuvostoliiton varjosta ja tämä tilaisuus käytettiin nopeasti hyväksi. Kun vallankaappaus epäonnistui, niin Suomi aloitti Ahon ja Koiviston johdolla irtautumaan YYA-sopimuksesta, mikä tapahtui lopulta Suomen ja Jeltsinin Venäjän välillä tammikuussa 1992.
YYA-sopimus olisi ollut este Suomen jäsenyydelle EY:ssä, (nykyinen EU), jonka jäsenyys oli ajankohtainen, kun Ruotsi oli jättämässä jäsenhakemuksen Itävallan kanssa. Myös Norja jätti näihin aikoihin jäsenhakemuksen (Norjan EU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä).
Aho kertoo kirjassa, miten Länsi-Euroopasta viestittiin Suomelle, että Suomella olisi nyt mahdollisuus jättää hakemus, jolla olisi mahdollisuudet mennä läpi. Aho kertoo harkinneensa jäsenyyden etuja ja haittoja, ja vuoden 1992 puolella Ahon hallitus jätti jäsenhakemuksen. Ääneen sanottu ehto oli, että jäsenyys menisi kansanäänestyksessä läpi, kuten se lopulta meni. Aho järkeili, että Suomen on helpompi neuvotella itselleen sopivat edut nyt liityttäessä, myöhemmin Suomi olisi joutunut hakemaan yhdessä entisten itäblokin maiden kanssa.
On puhuttu, että 1990-luvun alussa Suomen olisi parempi ollut liittyä Natoon ja jäädä EU:n ulkopuolelle. Ahon kirjan perusteella liittyminen Natoon ei ollut Suomelle 1991 esitetty vaihtoehto, kun jäsenyys EY:hyn oli auki. Nato ei silloin ilmeisesti ollut halikas laajentumaan ja kansa ei Suomessa natoa olisi kannattanut, kun EY-jäsenyydelle oli gallupeissa niukka enemmistön tuki.
Loppumietteitä
1991 oli kiistämättä Suomen historian merkkivuosia. 1990-luvun lama oli tragedia monelle sen kokeneelle. Silti Suomi säilyi vauraana pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Laman syyt on käyty moneen kertaan läpi ja käydään myös Ahon kirjassa. Tiivisti ilmaistuna se oli huonon talouspolitiikan ja Neuvostoliiton kohdistuneen viennin tomahduksen yhdistelmä.
Kylmän sodan loppu ja Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti Suomen siirtymisen poliittisesti länteen. Muutos oli erittäin nopea ja kertoo, että henkisesti Suomi oli säilynyt länsimaana YYA-ajan yli, huolimatta tunkkaisen 1970-luvun ylilyönneistä.
Aho pohtii kirjassa, kuinka hyvin EU on onnistunut globaalissa kilpailussa ja mainitsee epäonnistumisen digitaalisissa palveluissa. Aho myös rinnastaa vahvan markan politiikan ja euroalueen rakentamisen politiikkana, joka voi toimia, jos sen onnistumisen ehtoihin panostetaan tarpeeksi, mutta niin ei tunnu käyvän. Näihin pohdintoihin on helppo yhtyä.
Suosittelen Ahon kirjaa 1990-luvun taitteesta ja Suomen politiikasta kiinnostuneille. Kirja on ytimekäs esitys vuodesta 1991 ja sen taustoista. Näkökulma ei ole puolueeton, mutta korkeantason omakohtainen.
Kommentit
Lähetä kommentti