Tänään tuli kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan solmimisesta (14.10.1920). En kirjoita tässä itse rauhansopimuksen solmimisen yksityiskohdista. Haluan enemmän korostaa, miten Tarton rauhan voidaan katsoa olevan loppu kehitykselle, jonka tuloksena Suomesta tuli itsenäinen kansakunta, kuin me sen nykyään tunnemme.
Tarton rauhassa Suomen itäiset rajat määritettiin (Neuvosto-)Venäjän kanssa ja valtioiden väille muodostettiin pysyvä rauhantila. Tavallaan Tarton sopimus oli osa Pähkinäsaaren rauhassa (1323) alkanutta jatkumoa, jossa Suomen rajat liikkuivat joskus idemmäksi, joskus lännenmäksi, riippuen Ruotsin ja Venäjän sotamenestyksessä. Mutta Tartossa ensi kertaa venäläisten kanssa sopi itsenäinen Suomen valtio, kun aiemmin Ruotsi oli ollut toinen sopijaosapuoli. (Haminan rauha 1809 tietysti jo päätti perinteen tietyssä mielessä, kun Ruotsi luopui kokonaan Suomesta.)
Suomi itsenäistyy 1917-1920
Lyhyemmällä aikajänteellä katsottuna Tarton rauha oli Suomen itsenäistymisprosessin päätepiste. Sen voidaan sanoa alkaneen helmikuun vallankumouksesta, jolloin tsaarin erottua Suomen kansan valitseman eduskunta palasi toimintaan ja suomalaiset poliitikot alkoivat käyttämään aktiivisemmin valtaa keisarivallan jättämässä tyhjiössä. Oskari Tokoin senaatti ei vielä julistanut Suomea itsenäiseksi, mutta (de facto) pääministeri Tokoi puhui Suomen itsenäisyydestä eduskunnassa keväällä 1917, mikä oli merkki mihin suuntaan asiat olivat menossa.
Sosiaalidemokraattien ajama valtalaki, joka olisi nostanut eduskunnan Suomen ylimmäksi vallankäyttäjäksi, ei mennyt läpi, mutta lokakuun vallankumous ja bolsevikkien nousu valtaan Venäjällä sai vastavalitun porvarienemmistöisen eduskunnan julistamaan Suomen itsenäiseksi joulukuussa 1918.
Suomi saikin heti tunnustuksen itsneäisyydestä Leninin bolsevikkihallitukselta, joka tosin toivoi Suomen sosiaalidemokraattien kaappavaan vallan ja tuovan Suomen sitten bolsevikkien leiriin. Suomessa syntyikin punakapina ja käytiin vapaussota. Sodalla oli tietysti raskaat ja repivät seuraukset Suomelle sisäisesti, mutta se antoi porvareille hegemonian politiikassa, jokta olivat ajautuneet enemmän tai vähemmän tiukasti Saksan keisarikunnan syliin.
Sodan aikana Svinhufvudin hallituksen solmimat sitoumukset tekivät Suomesta sotilaallisesti ja taloudellisesti alisteisen maan. Suomen ja Saksan suhteesta vuonna 1918 olisi enemmänkin käsiteltävää, mutta tässä yhteydessä on syytä mainita, että Suomen saksamieliset porvaripoliitikot toivoivat, että Suomi saisi Saksasta tukijan Suomen aluevaatimuksille Itä-Karjalassa ja suojelijan Venäjää vastaan. Tähän liittyy myös hanke saada maahan saksalainen kuningas.
Saksa lopulta hävisi 1. maailmansodan ja Suomen suhteet Saksaan katkesivat ja Saksa lakkasi olemasta sillä hetkellä voimatekijä Itämerellä. Uuden valtiohoitaja C.G.E. Mannerheimin johdolla Suomi lähentyi länsiliittouneita kohtaan. Mannerheim pyrki saamaan Suomen hyökkäämään Pietariin bolsevikkejä vastaan, mutta hän ei onnistu saamaan hankkeeseen tarvittavaa tukea Suomesta tai ulkomailta.
Suomi ei virallisena osapuolena sotinut Neuvosto-Venäjä vastaan, mutta antoi hiljaisen hyväksynnän retkikunnille, jotka osallistuivat Heimosodiksi kutsuihin konflikteihin Suomen sukukansojen asuttamilla Venäjän raja-alueilla.
Lopulta Suomen ja Neuvosto-Venäjän poliitikot halusivat rauhoittaa maiden välit, jonka seurauksena Tartossa käytiin rauhanneuvottelut. Suomi sai pitää miehittämänsä Petsamon, mutta Repola, Porajärvi ja muu Itä-Karjala jäivät Venäjälle.
Tarton rauhansopimus itsessään ei ollut merkittävä käänne, mutta se oli päätepite kehitykselle, jonka seurauksena Suomi oli itsenäinen valtio, jolla oli omat valtiolliset rajat, omat asevoimat ja selkeät ja yleisesti tunnustetut rajat.
Suomen valtiollisen kehityksen huipentuma
Edellä kävin Suomen itsenäistymisprosessin läpi lyhyemmällä aikavälillä. Haluan myös korostaa, että Tarton rauhansopimus oli Suomen valtiollisen kehityksen huipentuma. Tarkoitan siis, että kun 1700-luvulla ensimmäiset suomalaiset alkoivat vakavammin kehittää ajatuksia suomalaisesta erillisenä kansakuntana Ruotsista.
Merkittävä käänne oli Suomen sota, jossa Venäjä irroitti Suomen Ruotsista ja loi Suomen suuriruhtinaskunnan. Keisari Aleksanteri I sanoi Porvoon maa/valtiopäivillä Suomen tulleen korotetuksi kansakuntien joukkoon. Vaikka ei voida sanoa, että Suomesta olisi tullut nykyaikainen valtio, niin saatu autonomia antoi Suomelle mahdollisuuden alkaa kehittyä poliittisesti ja kulttuurisesti erillisenä kansakuntana.
Autonomian aikana Suomen hallintoa rakennettiinkin enenmmän suomalaisten näkökulmasta ja suomalaista kulttuuria alettiin arvostamaan uudella tavalla. Yleiseurooppalainen kansallistunteen nousu vaikutti ja Elias Lönnrot keräsi Kalevalan, J.L. Runeberg runoili Suomelle ylvään omakuvan ja Aleksis Kivi kirjoitti samaan aikaan suomalaisen että realistisen Seitsemän veljestä -romaanin. Suomen kieli sai myös tasaveroisen aseman hallintokielenä ruotsin kanssa, eikä 1800-luvulla venäläisyys saanut vahvaa jalansijaa maassa.
1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku toivat kuitenkin vahvemman Venäjän keskushallinnon, joka halusi myös sitoa Suomen suuriruhtinaskunnan tiukemmin muuhun keisarikuntaan. Syntyi kamppailu vallasta ja identiteetistä, joka Suomessa tuli tunnetuksi sortovuosina ja loi Suomen ja Venäjän välille ristiriidan, jota ei samalla tavalla aiemmin ollut autonomian aikana.
Nämä vuodet olivat tärkeitä Suomen poliittiselle kehitykselle. Poliittinen elämä kehittyi ja puolueita syntyi. Kun Suomi sai 1906 demokraattisesti valittavan eduskunnan Venäjän keisarikunnan sen hetkisen heikkouden takia, niin poliittinen kehitys otti askelia eteenpäin. Venäläistämispolitiikka radikalisoi joitakin suomalaismielisiä ja tämä radikalismi vaikutti myöhemmin monessa kansalllismielisessä ja oikeistoradikaalissa hankkeessa.
Sortovuodet päättyivät 1. maailmansotaan ja keisari Nikolai II:n eroon. Ja siitä pääsemme jo käsiteltyyn itsenäistymisprosessiin.
Miksi halusin kirjoittaa kaikesta tästä? Koska kun puhutaan Suomesta ja sen itsenäistymisestä, niin haluan että se nähdään pidempänä ilmiönä. 1800-luvulla ja 1900-luvulla Eurooppa koki monen kansankunnan kansallisen heräämisen ja valtiollisen muodostuminen. Jokaisella kansalla on oma tarinansa, vaikka ilmiö voidaankin niputtaa yhteen nationalismin otsikon alle.
Näiden prosessien kululla on ollut merkityksenä maiden kehitykselle. Suomen kohdalla voimme sanoa, että kansallinen herääminen tapahtui kulttuurillisesti hitaammin 1700-luvun lopulta alkaen ja poliittisesti eri tahtiin Napoleonin sotien ja 1. maailmansodan ollessa merkittäviä käännekohtia.
Suomen rajat
Ttodettakoot vielä, että Tarton rauha(t) olivat merkittävä ja varsin surullinen käännekohta niille itämerensuomalaille kansoille, jotka jäivät Suomen ja Viron rajojen ulkopuolelle. Itäkarjalaiset ja inkeriläiset kärsivät kovia Neuvostoliitossa ja Ruijan ja Länsipohjan suomensukuiset menettivät paljon kulttuuristaan ja kielestään Norjan ja Ruotsin yhtenäistämispolitiikan takia.
Edellämainitut alueet ovat rajaseutua, jotka eivät tulleet osaksi Suomea, koska jäivät väärälle puolelle, kun rajaa on vedetty eri neuvotteluissa.
Vaikka en itse luonnehtisi Tarton rauhaa häpeärauhaksi, niin ymmärrän ajan radikaalien kansallismielisten surun ja pettymyksen Inkerin ja Itä-Karjalan osalta. Hävityt heimosodat olivat kipinä Akateemisen Karjala Seuran perustamiselle.
Vaikka jatkosota oli jatkoa nimenomaan talvisodalle, niin oikeistoradikaaleille ja AKS:läisille jatkosota ja Itä-Karjalan (väliaikainen) vapauttaminen 1941 olivat jatkoa heimosodille ja hyvitys Tarton rauhalle.
Kommentit
Lähetä kommentti